uniVersI/O


Category Archive

The following is a list of all entries from the Eksoplaneetat category.

Tiedekatsaus 1/12

Hyvää uutta vuotta! Viime vuoden loppu puolella tiedeviikko ei pysynyt enää viikkoaikataulussa, joten uuden vuoden kunniaksi tiedeviikko muutetaan tiedekatsaukseksi. Uusi vuosi alkaa tähtitieteen parissa ja ensimmäinen katsaus käsittelee tammikuussa järjestetyn Amerikan tähtitieteellisen seuran talvikokouksen antia. Luvassa on uusia tutkimuksia tämän vuoden varmaksi hittituotteeksi muodostuvista eksoplaneetoista ja pimeästä aineesta gammasäteitä unohtamatta. Ja eikun menoksi…

Pimeän aineen verkko

Credit: Van Waerbeke, Heymans & CFHTLens collaboration
Credit: Van Waerbeke, Heymans & CFHTLens collaboration

Emme voi nähdä sitä, emme voi tuntea sitä, emmekä voi reagoida sen kanssa, mutta pimeä aine on yksi maailmankaikkeutemme peruspilareista. Ensimmäiset vihjeet meille näkymättömän aineen olemassaolosta saatiin 1970-luvulla spiraaligalaksihavainnoista, joiden pyörimisprofiilin selittämiseksi pimeää ainetta ensimmäisenä ehdotettiin. Sittemmin tutkijat ovat osoittaneet, että pimeä aine hallitsee maailmankaikkeuden aineen määrää viisinkertaisella osuudellaan verrattuna näkyvään, atomeista koostuvaan aineeseen. Simulaatiot ovat osoittaneet, että maailmankaikkeus on järjestäytynyt verkkomaiseksi rakenteeksi, jossa pimeän aineen solmukohtiin on kerääntynyt näkyvän aineen keskittymiä, galaksijoukkoja, mutta toistaiseksi tutkijat eivät ole pystyneet osoittamaan tätä havaintojen pohjalta. Nyt kansainvälinen tutkimusryhmä käyttäen Canada-France-Hawaii -teleskooppia on onnistunut havaitsemaan pimeän aineen laajan mittakaavan verkkomaisen rakenteen. Mutta miten se on mahdollista, kun pimeää ainetta on mahdoton nähdä? Ratkaisu on käyttää itse pimeää ainetta havaintovälineenä. Tutkijat selvittivät miten etualalla sijaitsevat galaksijoukot kaareuttavat avaruutta, ja samalla vääristävät joukon takana olevien galaksien valoa, toimien ns. gravitaatiolinssinä. Tutkijat havaitsivat taustalla sijaitsevien galaksien näennäistä kaareutumista ja laskivat kuinka massiivinen etualan galaksijoukon täytyy olla, jotta havaittu kaareutuvuus pystyttiin toistamaan tietokonemallia apuna käyttäen. Näin pystytään arvioimaan galaksijoukon todellinen massa pimeä aine mukaanlukien. Vastaavasti pimeän aineen määrä saadaan vähentämällä kokonaismassasta näkyvän aineen eli tähtien ja galaksien massa, joka taas voidaan arvioida galaksijoukon kirkkauden perusteella. Tulokset pohjautuvat viiden vuoden aikana tehtyihin havaintoihin kymmenestä miljoonasta galaksista, joiden avulla yo. pimeän aineen kartta pystyttiin muodostamaan. Kartta vahvistaa edelleen käsitystä siitä, että maailmankaikkeuden rakenne koostuu tiheistä solmukohdista, massiivisista galaksijoukoista, joita yhdistää ohuet säikeet, jotka ympäröivät tyhjiä alueita.

Lehdistötiedote

Planeetat ovat ennemmin sääntö kuin poikkeus

Credit: ESO/Z. Bardon/ProjectSoft

Gravitaatiolinssien avulla voidaan tutkia myös muutakin kuin pimeää ainetta, nimittäin planeettoja. Samaan tapaan kuin galaksijoukot vääristävät joukon takana olevien galaksien valoa, niin yksittäinen tähti (ja sitä kiertävät planeetat) Linnunradassa voi vääristää sen takana sijaitsevan tähden valoa. Kaksi tähteä täytyy sijaita täsmälleen samassa linjassa Maasta katsottuna, jotta etualan tähden ja planeetan aihettama kirkkauden muutos on havaittavissa. Todennäköisyys sille, että kaksi tähteä sattuu sijaitsemaan näin on siis erittäin pieni. Onneksi Linnunradassa ei ole pulaa tähdistä, joten ratkaisu on havaita hyvin montaa eri tähteä ja toivoa parasta. Niinpä tähtitieteilijät ovat havainneet useampaa miljoonaa tähteä joka yö kuuden vuoden ajan. Kaiken kaikkiaan planeetan aiheuttamia gravitaatiolinssi-ilmiöitä havaittiin kokonaiset kolme kappaletta. Määrä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta itseasiassa se on yllättävänkin paljon ottaen huomioon kuinka harvinainen kyseinen ilmiö on. Gravitaatiolinssimenetelmä on kohtuullisen herkkä metodi planeetan massan ja sen kiertoradan määrityksessä. Sitä voidaan käyttää havaitsemaan eksoplaneettoja joiden massa vaihtelee viidestä Maan massasta aina kymmeneen Jupiterin massaan saakka, ja jotka sijaitsevat 0.5-10 AU:n (1 AU = Maan keskimääräinen etäisyys Auringosta) etäisyydellä emotähdestään. Aiempien tutkimusten mukaan eksoplaneettojen massat tähtien ympärillä jakautuvat potenssilain mukaisesti vähentyen mitä raskaammiksi planeetat tulevat. Toisin sanoen keveiden, Maan massaisten, planeettojen määrä galaksissamme on suurempi kuin raskaiden Jupiterin kaltaisten planeettojen. Käyttäen hyväksi tätä tietoa, tutkijat pystyivät arvioimaan eri massaisten planeettojen määrää Linnunradassa pohjautuen uusiin gravitaatiolinssihavaintoihin eksoplaneetoista. Meillä ei tietenkään ole mitään syytä epäillä, että kyseiset havainnot olisivat jotenkin erityislaatuisia, vaan kyseessä on satunnainen otos Linnunradan tähdistä, joten havaintojen pohjalta tehty planeettojen määrän yleistys on sangen pätevä. Mikä tuo tulos sitten tarkkaan ottaen on? Tutkijat arvioivat, että keskimäärin jokaisen tähden ympärillä on 1.6 (+0.72/-0.89) planeettaa. Tämä ei siis merkitse sitä, että jokaisen tähden ympärillä olisi planeetta. Onhan Aurinkokunnassakin jo kahdeksan planeettaa. Mutta alkaa näyttää siltä, että sadan miljardin tähden lisäksi Linnunradasta löytyy myös sata miljardia planeettaa. Täytyy myös muistaa, että havainnot jättävät ulkopuolelle vielä planeetat, jotka ovat kevyempiä kuin viisi Maan massaa (Aurinkokunnassa tämä vastaa 50% planeetoista) ja jotka ovat lähempänä tai kauempana emotähdestä kuin 0.5-10 AU:ta (Aurinkokunnassa tämä koskee Merkuriusta, joka sijaitsee 0.4 AU:n etäisyydellä Auringosta, sekä Uranusta ja Neptunusta, jotka sijaitsevat 19.6 AU:n ja 30 AU:n etäisyydellä Auringosta). Eli mikäli joku toinen sivilisaatio Linnunradassa havaitsisi samalla tavalla Aurinkoa, se toteasi Aurinkoa kiertävän kaksi planeettaa: Jupiterin ja Saturnuksen. Näin ollen tuo 1.6 planeettaa per tähti on todennäköisesti vähemmän kuin todellinen planeettojen määrä Linnunradassa. Tämän tuloksen lisäksi tutkijat arvioivat, että jokaisella tähdellä on 17% todennäköisyys Jupiterin massaiseen planeettaan ja 52% todennäköisyys Neptunuksen massaiseen planeettaan. Olettaen, että planeettojen massan potenssilakijakauma pätee myös viittä Maan massaa kevyempiin planeettoihin, voidaan tuloksesta ekstrapoloida 67% todennäköisyys Maan massaiseen planeettaan kiertämässä kutakin Linnunradan tähteä.

ESO:n lehdistötiedote

Tieteellinen artikkeli

Saturnuksen kaksoisolento?

Credit: Michael Osadciw/University of Rochester

Havaitsemalla eksoplaneetan siluettia sen kulkiessa emotähdensä editse noin 420 valovuoden päässä Maasta tutkijat ovat löytäneet mahdollisesti Saturnuksen kaksoisolennon. Sco-Cen tähden (oikea nimi 1SWASP J140747.93-394542.6 tai ASAS J140748-3945.7) ympäriltä on löydetty eksoplaneetta, jolla todennäköisesti on ympärillään valtava rengasjärjestelmä. Yksi käytetyimmistä tavoista havaita eksoplaneettoja on nk. transit-metodi (kts. kuva alla), jossa eksoplaneetta kulkee emotähtensä editse ja näin ollen himmentää hieman tähden valoa. Pallomainen planeetta himmentää tähden valoa säännöllisesti, mutta Sco-Cen tähden valo havaittiin himmenevän erittäin epäsäännöllisesti. Jos Sco-Cen tähteä kiertävä kappale ei voi olla pallomainen planeetta, niin mikä se sitten on? Kappaleen havaittiin himmentävän maksimissaan jopa 95% tähden valosta, kun normaalisti eksoplaneetan havaitaan himmentävän emotähtensä valoa vain pari prosenttia. Ensiksi tutkijat yrittivät selittää tähden epätavallisen himmenisen johtuvan toisen tähden tai Sco-Cen tähden ympärillä olevan kaasu- ja pölykiekon avulla, mutta tulokset eivät vastanneet havaintoja. Parhaiten tähden himmenemisen selitti malli, jossa eksoplaneetta tai kevyt tähti, jolla on valtava kaasu- ja pölykiekko tai toisin sanoen rengasjärjestelmä, ohitti emotähden. Tässä tapauksessa kaasu- ja pölykiekon läpimitaksi saatiin huikeat 0.2-0.8 AU:ta. Verrattuna Saturnuksen renkaitten läpimittaan tämä kiekko on 200-800 kertaa suurempi. Tutkijat pystyivät myös päättelemään himmenemismallista, että renkaita on kolme kappaletta, joita erottaa samantyyppiset aukot kuin Saturnuksen renkaissa. Saturnuksen aukot ovat syntyneet sen kuiden vetovoiman aiheuttamista ratahäiriöistä, joten mikäli tämä sama efekti toimii Sco-Cen tähden ympärillä kiertävällä eksoplaneetalla, voisi se olla ensimmäinen epäsuora havainto eksokuista! Tähän mennessä tähden himmeneminen on havaittu vain kerran, joten Sco-Cen tähden kumppanin kiertoaikaa emotähden ympäri ei vielä tunneta. Todennäköisin vaihtoehto selittämään outo havainto on kuitenkin kaksoistähtijärjestelmä, jossa kaksi tähteä ovat eri evolutiivisessa vaiheessa. Näistä keveämmällä ja nuoremmalla tähdellä on vielä pöly- ja kaasukiekko ympärillään ja se kiertää vanhempaa tähteä, joka on puhaltanut jo oman kiekkonsa tähtienväliseen avaruuteen. Vastaavanlainen tähtijärjestelmä, jossa toista tähteä kiertää kaasu- ja pölykiekon omaava kappale on esimerkiksi ε Aurigae.

Ylhäällä: transit-metodin havainnekuva. Alhaalla vasemmalla: Sco-Cen:stä havaittu valokäyrä (mustat pisteet) ja siihen sovitettu eksoplaneetta ja rengasjärjestelmämalli (katkoviiva). Alhaalla oikealla: Nk. normaali eksoplaneetan aiheuttama emotähden himmenemisprofiili (Kepler 6b)

Lehdistötiedote

Tieteellinen artikkeli

Kolme vuotta maailmankaikkeutta Fermin silmin

 Jos näkisit näkyvän valon sijaan yli 1 GeV:n (miljardi elektronivolttia, eli noin miljardi kertaa näkyvän valon aallonpituutta pienempää) säteilyä ja katsoisit taivaalle, näkisit kutakuinkin seuraavanlaisen maiseman:

Credit: NASA/DOE/Fermi LAT Collaboration

Yo. kuva näyttää gammasädesatelliitti Fermin havaitsevan koko taivaan kartan. Kirkkaampi väri vastaa kirkkaampia gammasädekohteita. Kuvasta näkyy kuinka diffuusi gammasädehehku täyttää taivaan ja on kaikista kirkkain Linnunradan tasossa (keskellä kuvaa). Tämä hehku syntyy kun kosmiset säteet törmäävät tähtienvälisen aineen kanssa ja kattaa noin 75% Linnunradan gammasäteilystä. Pistemäisistä kohteista (noin 500 kappaletta, kts. kuva alla) noin 10% on Linnunradassa sijaitsevia pulsareita ja supernovajäänteitä, yli puolet on  kaukaisia kvasaareja ja loput ovat toistaiseksi tuntemattomia kohteita.

Maailmankaikkeus tietokoneessa (ja tietokone maailmankaikkeudessa)

Mainokset

Tiedeviikko 12+13/11

Kuten olette varmaan huomanneet, blogia on viime aikoina päivitetty harvakseltaan. Tämä johtuu siitä, että minulla on tällä hetkellä kädet täynnä töitä väitöskirjan parissa, ja todennäköisesti tämä trendi jatkuu vielä tulevaisuudessakin. Toivon mukaan tiedeuutiset maistuvat vielä, vaikka niitä tuleekin tänne hieman hitaammalla tahdilla.

Asteroidien louhinta ja Maan ulkopuolinen älyllinen elämä

Maan ulkopuolisen älyllisen elämän etsiminen on yksi tieteen mielenkiintoisimmista kysymyksistä, mutta menetelmät sen toteuttamiseen ovat toistaiseksi lähes olemattomat. Tähän mennessä ainoa keino on ollut etsiä keinotekoisia radiosignaaleja lähimmistä tähtijärjestelmistä, mutta 50 vuoden ahkeran havaitsemisen jälkeen olemme vieläkin tyhjin käsin. Uusien eksoplaneettahavaintojen myötä Maan ulkopuolisen elämän etsiminen on kuitenkin saanut lisää potkua, erityisesti eksoplaneettojen kaasukehien havaitsemisen ansiosta. Mikäli havaitsemme planeetan kaasukehän koostumuksen olevan erilainen kuin pelkkä planetaarinen kemia antaisi olettaa, sisältäen etenkin runsaasti jotain biogeenistä kaasua, esim. happea, elämän esiintyminen planeetan pinnalla on tällöin todennäköistä (kts. lisää täältä). Tutkijat ovat ehdottaneet myös muita tapoja, joilla vieraan sivilisaation olemassaolo saataisiin selville, esimerkiksi hieman villimpi idea on havaita teknologisesti meitä kehittyneempien sivilisaatioiden tähtien kutittamista. Nyt tutkijat ovat ehdottaneet, että älykkään sivilisaation laajamittainen asteroidien louhinta olisi havaittavissa sivilisaation asuttaman tähtijärjestelmän pölykiekossa. Tähtien ympärillä olevat pölykiekot koostuvat nimensä mukaisesti pölystä sekä suuremmista kappaleista läpimitaltaan aina satoihin kilometreihin saakka. Pölykiekkoa hallitsee tähden painovoiman ja säteilypaineen välinen tasapaino. Siinä missä säteilypaine puhaltaa pienimmät hiukkaset pois tähtijärjestelmästä, suurempien kappaleiden törmäykset synnyttävät niitä lisää. Tasapainotilassa hiukkasten kokojakauma pölykiekossa seuraa potenssilakia. Miksi asteroidien louhinta sitten kiinnostaisi avaruusmatkailevaa sivilisaatiota? Jos kyseessä on teknologisesti meitä edellä oleva sivilisaatio, on todennäköistä, että se on elänyt meitä pidempään kotiplaneetallaan ja käyttänyt loppuun planeetan saatavilla olevat mineraalit. Tutkijat arvelevat myös ihmiskunnan siirtyvän ennen pitkää asteroidien louhintaan mineraalien huvetessa olemattomiin Maassa, kunhan se on ensin ekonomisesti järkevää. Laajamittainen asteroidien louhinta vaikuttaisi pölykiekkoon kolmella eri tavalla. Ensimmäiseksi pölykiekon kemiallinen koostumus muuttuisi, koska louhinta poistaisi suuria määriä louhittavia aineita pölykiekosta. Verrattaessa pölykiekon kemiallista koostumusta tähden kemialliseen koostumukseen (joiden pitäisi olla suurin piirtein samat, koska tähti sekä sitä ympäröivä pölykiekko ovat muodostuneet samasta kaasu- ja pölypilvestä) voidaan havaita mahdollisesta louhinnasta aiheutuvat erot näiden välillä. Toiseksi pölykiekon kappaleiden kokojakauma ei noudattaisi enää tähden painovoiman ja säteilypaineen tasapainon aiheuttamaa potenssilakia louhinnan vähentäessä suurten kappaleiden ja lisätessä pienten kappaleiden määrää pölykiekossa. Kolmanneksi louhinta muuttaisi pölykiekon lämpöjakaumaa, koska asteroidien poraaminen ja kaivaminen synnyttäisi kuumaa pölyä, joka kuitenkin nopeasti jäähtyisi avaruudessa minuuttien aikaskaalassa. Niinpä tietyllä aallonpituudella voisi havaita säteilyvaihteluita, jotka olisivat verrattavissa kuuman porauspölyn jäähtymisen aikaskaalaan. Olisiko asteroidien louhimista siis mahdollista havaita nykyteknologialla? Tutkijat päätyvät artikkelissaan tulokseen, että ainoastaan jos louhinta on mittakaavaltaan teollisuusluokkaa, se voisi aiheuttaa havaittavia muutoksia tähden pölykiekkoon. Mikäli epäilyttävän näköisiä pölykiekkoja havaittaisiin, yllämainitut kohdat eivät vielä kuitenkaan yksin riittäisi vieraan sivilisaation olemassaolon todistamiseen, mutta ne antaisivat astrobiologeille mahdollisia tähtijärjestelmäkandidaatteja lisätutkimuksia varten.

Tieteellinen artikkeli

Universumin pimeä virtaus

Credit: universe-review.ca

Universumin pimeä virtaus on teoria, jonka mukaan näkyvään maailmankaikkeuteemme vaikuttaa jokin voima sen ulkopuolelta, jota emme voi itse suoraan havaita, mutta jonka toissijaisia vaikutuksia näemme galaksijoukkojen poikkeavana liikkeenä. Yleensä ottaen galaksit loittonevat toisistaan maailmankaikkeuden laajetessa, mutta galakseilla on myös nk. ominaisliike, joka syntyy niiden painovoiman vuorovaikutuksesta lähiympäristön galaksien kanssa. Esimerkiksi Linnunrata ja Andromeda ovat törmäyskurssilla toistensa kanssa, vaikka maailmankaikkeus niiden välissä kokoajan laajeneekin. Niinpä mikäli haluat tutkia maailmankaikkeuden liikettä suuressa mittakaavassa, on parempi keskittyä havaitsemaan suuria määriä kohteita kerralla, joilloin galaksien ominaisliikkeet keskiarvoistuvat pois jättäen jäljelle kaikkien galaksien ja galaksijoukkojen yhtenäisen liikkeen johonkin suuntaan. Mikäli maailmankaikkeuden laajeneminen galaksien ominaisliikkeen lisäksi on ainut galakseihin vaikuttava voima, pitäisi niiden liikkua silloin yhtäläisesti joka suuntaan. Vuonna 2008 tutkijat kuitenkin havaitsivat galaksijoukkojen liikkuvan tiettyyn suuntaan kohti 20 asteen laajuista taustataivaan aluetta Kentaurin ja Purjeen tähdistössä, mikä ei ole selitettävissä pelkästään galaksijoukkojen ominaisliikkeellä. Samaan tapaan kuin pimeän aineen ja pimeän energian nimeämisessä, tuntemattomista tekijöistä johtuva galaksijoukkojen liike sai nimekseen pimeä virtaus. Tutkijat arvelivat, että pimeä virtaus saattaa johtua valtavasta massakeskittymästä näkyvän maailmankaikkeuden ulkopuolella, joka vetäisi galaksijoukkoja puoleensa. Tämä voisi olla mahdollista, jos maailmankaikkeus sisälsi massakeskittymiä jo ennen inflaatiota. Tämä teoria kuitenkin sotii nykyistä maailmankaikkeuden evoluutioteoriaa (nimeltään ΛCDM) vastaan. Vuoden 2008 tutkimuksessa käytettiin hyväksi Sunyaevin-Zel’dovitchin vaikutusta, jossa galaksijoukkojen kuumat elektronit sirottavat mikroaaltotaustasäteilyn fotoneja luoden havaittuun taustasäteilykarttaan epätasaisuuksia. Havaitsemalla näitä epätasaisuuksia voidaan galaksijoukkojen liike määrittää. Nyt uusi tutkimus haastaa nämä havainnot tutkimalla suuria määriä yksittäisiä kohteita, tyypin 1a supernovia, ja kuinka niiden ominaisliike sopisi maailmankaikkeuteen, joka sisältää pimeän virtauksen. Tutkimuksen mukaan vuoden 2008 tulos pystyttiin toistamaan, mutta ainoastaan pienillä punasiirtymän arvoilla. Tämän lisäksi vuoden 2008 tutkimuksen mukaan pimeän virtauksen nopeus olisi 600 km/s, kun taas uuden tutkimuksen mukaan supernovista saadut havainnot sopivat malliin, jossa pimeän virtauksen nopeus olisi 180 km/s, mikä taas on lähellä maailmankaikkeuden laajenemisesta saatua nopeutta 170 km/s. Niin tai näin, on aina hyvä muistaa tieteen nyrkkisääntö numero yksi: extraordinary claims require extraordinary evidence. Tässäkin tapauksessa lisäaineisto olisi paikallaan.

Tieteellinen artikkeli

Tähti teekupissa

Tähtitieteilijät ovat löytäneet kylmimmän koskaan havaitun tähden, jonka lämpötila on noin sata astetta (370 Kelviniä), vastaten kiehuvan veden lämpötilaa. Löytö hämärtää rajan kylmien ja pienten tähtien sekä kuumien ja suurten planeettojen välillä. Kyseinen tähti, CFBDSIR 1458+10B, sijaitsee kaksoistähtijärjestelmässä noin 75 valovuoden päässä Maasta. Kaksoistähden molemmat komponentit ovat ruskeita kääpiöitä, jotka ovat ns. epäonnistuneita tähtiä, joilla ei ole tarpeeksi massaa, jotta ydinreaktiot tähden keskustassa käynnistyisivät. Vaikka ruskeiden kääpiöiden olemassaolo ennustettiin jo monta vuosikymmentä sitten, ensimmäinen ruskea kääpiö havaittiin vasta vuonna 1995. Samana vuonna havaittiin myös ensimmäinen eksoplaneetta, joka oli kaasujättiläinen tai ns. kuuma jupiter kiertämässä emotähteään. Himmeimmät ruskeat kääpiöt, nimeltään T-kääpiöt, joiden lämpötila keikkuu 600-1400 Kelvinin välillä, toimivat laboratoriona myös massiivisten eksoplaneettojen tutkimiselle. Toisin kuin eksoplaneetatoilla, ruskeiden kääpiöiden lähistöllä ei usein sijaitse kirkasta tähteä, joka lähes tukahduttaa himmeämmästä kohteesta tulevan säteilyn omalla kirkkaalla säteilyllään. Vaikka ruskeilla kääpiöillä hädin tuskin lämmittäisi pitsan, tutkijat ovat ennustaneet niiden kaasukehissä tapahtuvan mielenkiintoisia sääilmiöitä (tai mielenkiintoisia ainakin tähdistä puhuttaessa), nimittäin vedestä koostuvia pilviä; niitä samoja haituvia, joita tämänkin planeetan ilmakehässä leijailee.

Tieteellinen artikkeli

Viikon kuva (1): Avaruusameeba vai Tycho supernovajäänne?

Chandra röntgenteleskoopin ottama kuva Tycho supernovajäänteestä (punainen väri vastaa matalaenergisempiä röntgenfotoneita kuin sininen väri). Supernovajäänteen oikealla alareunassa on näkyvillä sinisiä, eli hyvin korkeaenergisiä röntgenfotoneja säteileviä raitoja, joita ei olla tähän mennessä koskaan vielä havaittu supernovajäänteistä. Nämä ”röntgenraidat” auttavat tutkijoita selvittämään kuinka kosmiset säteet syntyvät supernovajäänteissä.

Credit: NASA/CXC/Rutgers/K.Eriksen et al.

Viikon kuva (2): Syzygy

NASAn SDO-luotaimen ottama kuva auringonpimennyksestä, jossa luotaimen ja Auringon välissä on Maa. Rosoinen pinta alareunassa johtuu Maan ilmakehästä, jonka tiheydenvaihtelut päästävät Auringon säteilyn paikoittain läpi.

Credit: NASA/SDO


Tiedeviikko 8+9/11

Supranestettä neutronitähdessä

Credit: Röntgen: NASA/CXC/UNAM/Ioffe/D. Page, P. Shternin et al.; Optinen: NASA/STScI; Kuvitus: NASA/CXC/M. Weiss

Tutkijat ovat löytäneet ensimmäistä kertaa todisteita supranesteestä, eli kitkattomasta aineesta, neutronitähden ytimessä käyttäen Chandra -röntgensatelliittia. Kyseinen neutronitähti sijaitsee supernovajäänne Cassiopeia A:n (kts. kuva yllä) keskellä, joka sijaitsee noin 11000 valovuoden päässä Maasta. Massiivisen tähden supernovaräjähdys tapahtui noin 330 vuotta sitten (Maasta katsottuna), ja jätti jäljelle neutronitähden sekä tähtienväliseen avaruuteen leviävän ainepilven. Neutronitähdet ovat tiheimpiä kappaleita maailmankaikkeudessa, jotka ovat vielä suoraan havaittavissa. Neutronitähden aiheuttama painovoimakenttä synnyttää tähden keskustaan valtavan paineen, joka pusertaa suurimman osan varatuista hiukkasista, elektroneista ja protoneista, toisiinsa muodostaen neutroneita. Tutkijat vertasivat Chandran havaintoja Cassiopeia A:sta kymmenen vuoden ajalta ja havaitsivat neutronitähden jäähtyneen noin neljä prosenttia tuona ajanjaksona. Neljä prosenttia ei ehkä kuulosta kovin paljolta, mutta neutronitähden tapauksessa pudotus on suuri, sillä nykyiset mallit neutronitähdistä eivät pysty selittämään näin nopeaa jäähtymistä. Tutkimuksen mukaan äkillisen jäähtymisen selittäisi se, jos neutronitähden ytimen neutronit muodostaisivat supranesteen. Supranesteissä normaalisti toisiaan hylkivät nukleonit (protonit, elektronit tai neutronit) muodostavat pareja, mikä muuttaa aineen kvanttimekaanisia ominaisuuksia (nukleonit ovat yksittäin fermioneja, kun taas nukleoniparit ovat bosoneja). Laboratoriossa aineen muuttamiseen supranesteeksi tarvitaan erittäin matalia lämpötiloja, mutta neutronitähden valtavan paineen ansiosta ytimen neutronit voivat muodostaa supranesteen, vaikka niiden lämpötila on noin miljardi astetta. Neutronitähden ytimessä jatkuvasti muodostuvat ja hajoavat neutroniparit synnyttävät neutriinosäteilyä, joka pääsee karkaamaan pois neutronitähdestä jäähdyttäen sitä tarpeeksi selittäen havainnot. Jäähtyminen neutriinosäteilyn avulla on tehokasta juuri nk. kriittisen lämpötilan alapuolella, joka uuden tutkimuksen mukaan on noin puoli miljardia astetta. Neutriinosäteily tehostaa neutronitähden säteilyä muutaman vuosikymmenen ajan. Tulokset auttavat tutkijoita ymmärtämään paremmin kuinka nukleonien välinen vahva vuorovaikutus käyttäytyy hyvin suurissa tiheyksissä, ja miten se vaikuttaa muihin neutronitähdistä havaittuihin ilmiöihin, esimerkiksi neutronitähtien prekessioon, sykkimiseen tai magneettikentän evoluutioon.

Tieteellinen artikkeli

Kosmisten säteiden arvoitus

Credit: Adriani et al.

Kosmiset säteet ovat korkeaenergisiä hiukkasia, jotka pommittavat Maapalloa jatkuvasti joka suunnalta. Niiden ajatellaan syntyvän supernovajäänteiden shokkiaalloissa, joissa hiukkaset kiihtyvät asteittain hyppimällä edestakaisin shokkirintaman yli. Shokkiaallot kuljettavat mukanaan magneettikenttää, jossa tyypillisesti on epätasaisuuksia shokkiaallon molemmin puolin. Kun shokkiaalto pyyhältää varattujen hiukkasten yli, osa hiukkasista törmää näihin epätasaisuuksiin shokkiaallon takana, saa niistä energiaa ja heijastuu takaisin shokkiaallon eteen, joista osa törmää jälleen epätasaisuuksiin shokkiaallon takana ja heijastuu shokkiaallon eteen jne. Aina vain pienempi osa varatuista hiukkasista saa enemmän ja enemmän energiaa, kunnes lopulta ne saavuttavat tarpeeksi suuren energian paetakseen tähtienväliseen avaruuteen. Kyseinen prosessi, jossa vähemmän ja vähemmän hiukkasista saa enemmän ja enemmän energiaa muodostaa hiukkasten energiaspektriksi potenssilain. Kuitenkin uudet havainnot kyseenalaistavat nykyisen käsityksen kosmisten hiukkasten syntymisestä. Käyttäen PAMELA -kosmisen säteilyn ilmaisinta tutkijat ovat havainneet yllätyksekseen nopeuseron kosmisen säteilyn protoneilla ja helium-ytimillä. Eli protonien ja helium-ytimien energiaspektri on erilainen, eivätkä ne vastaa potenssilakia, mikä seuraisi jos hiukkaset kiihtyisivät pelkästään supernovajäänteissä. Vaikka ero on erittäin pieni, niin hiukkasten nopeuden pitäisi olla täsmälleen sama, jos niiden kiihdyttäminen on tapahtunut samassa prosessissa. Niinpä tutkijat ajattelevat kosmisten säteiden syntyvän supernovajäänteiden lisäksi toistaiseksi tuntemattomissa galaktisissa lähteissä, mahdollisesti pulsareissa tai pimeän aineen aiheuttamissa prosessissa.

Tieteellinen artikkeli

LHC ja supersymmetria

 

Credit: FERMILAB

Supersymmetria on hiukkasfysiikan teoria, joka yrittää pelastaa hiukkasfysiikan standardimallin ns. hienosäätö-ongelmalta, jonka mukaan vielä löytämättä olevalla Higgsin hiukkasella täytyisi olla erittäin tarkasti rajattu massa. Standardimallissa Higgsin hiukkanen antaa muille hiukkasille niiden massat. Teorian mukaan maailmankaikkeuden täyttää kvanttimekaaninen Higgsin kenttä, joka reagoi hiukkasten kanssa Higgsin hiukkasen välityksellä. Mitä suurempi tämä vuorovaikutus sitä massiivisempi hiukkanen on. Toisiin hiukkasiin vuorovaikutusta ei ole ollenkaan, jolloin nämä hiukkaset ovat massattomia, esimerkiksi fotonit. Myös Higgsin hiukkasella on massa, mutta sen arvo vaihtelee villisti eri teorioiden välillä. Standardimallissa hiukkasten kvanttiheilahtelut vaikuttavat myös Higgsin hiukkasen ennustettuun massaan, joka voi nousta niin korkeaksi, että se vuorostaan nostaa hiukkasten massaa liikaa ja romauttaa koko teorian (standardimallilla on myös muitakin ongelmia, kts. esimerkiksi Tiedeviikko 23/10: Neutriinot vaihtavat makua). Standardimalli toimii ainoastaan mikäli Higgsin hiukkasella on tarkasti rajattu massa, joka eliminoi muiden hiukkasten aiheuttamat kvanttiheilahtelut. Yleensä ottaen teoreetikot eivät pidä teorioista, joita täytyy hienosäätää erittäin tarkasti toimiakseen, joten supersymmetria kehitettiin väistämään tämä ongelma tuomalla esiin läjä uusia hiukkasia. Supersymmetriassa jokaisella hiukkasella on oma super-partneri, massiivinen hiukkanen, joka on usein epästabiili ja reagoi heikosti muun aineen kanssa. Jokaisen supersymmetrisen hiukkasen kvanttiheilahtelut kuitenkin eliminoivat hiukkasparinsa kvanttiheilahtelut, joten Higgsin hiukkasen massa palautuu takaisin teoreetikkoja miellyttäviin lukemiin. Supersymmetriaa on myös ehdotettu ratkaisemaan muitakin ongelmia, esimerkiksi pimeä aine voisi koostua kevyemmistä supersymmetrisistä hiukkasista, tai supersymmetria pystyy yhdistämään kaikki hiukkasten väliset vuorovaikutukset, paitsi painovoiman, yhdeksi ainoaksi vuorovaikutukseksi korkeilla energioilla, mikä on askel kohti kaiken teoriaa. Nyt Large Hadron Collider -hiukkaskiihdyttimellä saatu aineisto ajaa kuitenkin supersymmetrian ahtaalle. Tähän mennessä LHC ei ole havainnut ainuttakaan supersymmetristä kvarkkia (skvarkki), joka asettaa alarajan skvarkkien massalle. Kun supersymmetristen hiukkasten massat nousevat ne eivät enää kumoakaan täysin tavallisten hiukkasten kvanttiheilahteluja, ellei niiden massoja hienosäädetä tarkasti. Ja tämähän oli juuri se asia, jonka välttämiseen supersymmetria alunperin kehitettiin. Vuoden loppuun mennessä dataa pitäisi olla jo tarpeeksi hylkäämään suurin osa supersymmetrisistä teorioista, mutta nähtäväksi vielä jää, löytyykö LHC:n uumenista skvarkkeja vai ei.

Tieteellinen artikkeli

P.S. Myöskään Higgsin hiukkasta ei olla LHC:n vuoden 2010 aineistosta löydetty, mutta toistaiseksi aineisto ei vielä riitä tutkimaan energia-aluetta, jossa sen ajatellaan sijaitsevan. Siitä huolimatta joitakin villeimpiä teorioita voidaan sulkea jo pois, joissa Higgsin hiukkanen on huomattavan raskas.

CMS:n lehdistötiedote

Viikon video 1: Keplerin telluurio

Kyseinen video näyttää kaikki Kepler -satelliitin havaitsemat useamman planeetan sisältävät planeettakunnat koko sen tähänastisen 3.5 vuoden havaintojakson ajalta. Planeettojen värit heijastavat planeettojen kokoa, punaisen ollessa suurempi ja sinisen pienempi verrattuna planeettakunnan muihin planeettoihin.

Viikon video 2: Valtava Auringon protuberanssi


Tiedeviikko 2/11

Uusi vuosi on lähtenyt hyvää vauhtia käyntiin ainakin tieteen osalta, ja jos sama tahti jatkuu niin luvassa on erityisen mielenkiintoinen tiedevuosi. Juuri Helsingissä loppuneet Tieteen Päivät painottuivat arkeen ja tämän kertaisessa tiedeviikossa selviää, että jokaisen arjessa on mukana eksotiikkaa ainakin tieteellisessä mielessä, nimittäin antimateriaa ja suhteellisuusteoriaa.

Ukkosmyrskyt sinkoavat antimateriaa avaruuteen

Credit: NASA

 

Tutkijat ovat havainneet käyttäen NASA:n gammasädesatelliitti Fermiä, jonka leipätyö on mm. havaita gammasäteitä kaukaisissa galakseissa tapahtuvien supermassiivisten tähtien räjähdyksistä, gammasäteitä huomattavasti läheisemmästä kohteesta, nimittäin Maasta. Eikä mitä tahansa gammasäteitä, vaan juuri tietyn energistä (511 keV) säteilyä, joka syntyy kun elektroni ja sen antihiukkanen, positroni, törmäävät ja tuhoavat toisensa. Kyseessä on ensimmäinen suora havainto ilmiöstä, jonka tutkijat ovat ajatelleet syntyvän ukkosmyrskyissä. Havaintojen perusteella näyttäisi siltä, että ukkosmyrskyt tuottavat jatkuvasti antimateriasuihkuja salamien sivutuotteena nk. maanpäällisissä gammasädevälähdyksissä. Sopivissa olosuihteissa voimakkaat sähkökentät lähellä ukkosmyrskyn huippua voivat laukaista ylöspäin suuntautuvan korkeaenergisen vyöryn elektroneja, jotka kohdatessaan ilmakehän molekyylejä muuttavat suuntaa lähettäen jarrutussäteilyä, jonka energia on gamma-alueella. Vastaavasti nämä gammasäteet törmäävät elektroneihin kiihdyttäen ne lähelle valonnopeutta, tai ne sattuvat kulkemaan läheltä atomin ydintä, jolloin gammasäde muuttuu elektroni-positronipariksi. Juuri syntyneet korkeaenergiset elektronit ja positronit pääsevät karkaamaan avaruuteen liikkuen pitkin Maan magneettikentän voimaviivoja, jossa ne voivat törmätä esimerkiksi gammasädesatelliittiin. Itseasiassa gammasädesatelliitin ei tarvitse edes nähdä koko ukkosmyrskyä vaan riittää, että se on magneettisesti kytköksissä siihen. Näin tapahtui 14. päivä viime joulukuussa, kun Fermi havaitsi positroniryöpyn Egyptin yllä, vaikka ukkosmyrsky ja gammasädevälähdys tapahtui 4500 kilometriä etelämpänä Sambian yläpuolella. Positroniryöppy jatkoi vielä matkaansa magneettikentän voimaviivaa pitkin magneettiseen pullonkaulaan, josta se heijastui ja osui matkallaan takaisin uudelleen satelliittiin (kts. kuva alla oikealla).

Credit: NASA

Kun positronit törmäävät satelliittien elektroneihin, ne tuhoutuvat välittömästi tuottaen yllämainittua 511 keV:n gammasäteilyä. Maapallolla on jokaisella ajanhetkellä käynnissä ukkosmyrskyjä noin pari tuhatta kappaletta ja gammasädevälähdyksiä arvioidaan tapahtuvan noin 500 päivässä, tosin useimmat näistä jäävät havaitsematta. Esimerkiksi Fermi on havainnut vasta 130 gammasädevälähdystä vuodesta 2008 lähtien. Mutta seuraavan kerran kun katselet ukkosmyrskyä ja komeaa salamatykitystä, voit hyvällä tuurilla samanaikaisesti ihailla luonnon omaa antimateriakonetta toiminnassa.

Credit: NASA

Einstein käynnistää autosi

Yleensä puhuttaessa suhteellisuusteoriasta mieleen tulee lähes valonnopeudella liikkuvat junanvaunut tai avaruusalukset, joissa aika hidastuu, pituudet muuttuvat ja samanaikaiset tapahtumat tapahtuvat eri aikaan. Näiden ajatusleikkien pohjalta on vaikea kuvitella suhteellisuusteorian vaikuttavan jokapäiväisessä elämässämme, mutta uuden tutkimuksen mukaan näin todellakin on asian laita. Physical Review Letterissä julkaistussa artikkelissa, jossa myös oli suomalaisia mukana Helsingin Yliopiston kemian laitokselta, väitettiin, että suhteellisuusteoriaa tarvitaan auton käynnistämisessä. Mistä siis on oikein kyse? Suhteellisuusteoria täytyy ottaa huomioon kun tarkastellaan elektronien liikettä raskaiden atomien ytimien ympärillä. Mitä raskaampi ydin sitä nopeammin sisimmät elektronit kiertävät ydintä. Kun nopeudet lähenevät valonnopeutta suhteellisuusteoreettiset vaikutukset tulevat mukaan kuviohin, ja raskaansarjan atomeilla, esimerkiksi lyijyllä, ulommaisten elektronien energiatasot muuttuvat tämän johdosta. Lyijyä sattuu löytymään paljon myös auton akuista, joka tuottaa sähköä reagoidessaan rikkihapon kanssa. Tutkijat mallinsivat sähkökemiallisia reaktioita ja totesivat suhteellisuusteorian olevan vastuussa 1.7-1.8:sta perusakun lyijyparin 2.11 voltista. Toisin sanoen ilman suhteellisuusteoriaa autosi ei käynnistyisi.

Tieteellinen artikkeli

Planckin ensimmäiset tulokset

Vuonna 2009 laukaistu Euroopan avaruusjärjestö ESA:n Planck-luotaimen ensimmäiset tiedeartikkelit ovat viimein julkaistu. Näistä mikään ei vielä käsittele luotaimen varsinaista tutkimuskohdetta, mikroaaltotaustasäteilyä, jonka tuloksia joudumme odottamaan vuoteen 2013 asti, vaan nk. etualan kohteita. Eli käytännössä kaikkea sitä, mitä on meidän ja taustasäteilyn välissä. Kaiken kaikkiaan Planck-tutkijat julkaisivat 25 artikkelia (jotka ovat luettavissa täällä), joista osa käsittelee Planckin instrumenttien toimintaa, datan prosessointia, datajulkaisua kompakteista kohteista ja loput sisältävät ensimmäisen analyysin etualan kohteista. Kohokohdat näistä ovat:

1) Tutkijoille on ollut jo pitkään selvää, että suurin osa maailmankaikkeuden tähdistä syntyy paikoissa, joita ympäröi paksu pölypilvi, joka estää näkyvän valon kulkeutumisen tähdistä meille saakka. Pölypilven sisällä sijaitsevat tähdet kuitenkin lämmittävät niitä ympäröivän pölyn huomattavasti kuumemmaksi kuin pöly, joka sijaitsee kaukana tähtiensyntyalueilta. Lämmin pöly säteilee Planckin kattamilla taajuusalueilla siirtyen punasiirtymän ansiosta matalemmille taajuuksille mitä kauempana galaksi meistä sijaitsee. Ensimmäistä kertaa Planck on havainnut tätä kosmista infrapunataustasäteilyä galaksien tähtiensyntyalueilta, jotka muodostuivat kun maailmankaikkeus oli noin kaksi miljardia vuotta vanha. Alla kuva kosmisesta infrapunataustasäteilystä kuudessa eri paikassa Planckin koko taivaan kartalla.

Credit: ESA / Planck Collaboration

2) Toinen mielenkiintoinen tulos koskee pölyä omassa galaksissamme. Nk. epätavallinen etualan mikroaaltosäteily (tai Foreground X), joka on diffuusia hehkua tiheistä ja pölyisistä alueista Linnunradassa, on askarruttanut tutkijoita jo vuosikymmeniä, mutta Planck näyttäisi tukevan teoriaa, jossa säteily tulisi nopeasti pyörivistä, pitkulaisista pölyhiukkasista. Alla kuva, jossa pyörivien pölyhiukkasten lähettämä säteily 30 GHz taajuusalueella vastaa pölyn lämpösäteilyn alueita 857 GHz taajuusalueella.

Credit: ESA / Planck Collaboration

3) Yo. tulosten lisäksi Planck on löytänyt uusia supergalaksijoukkoja niiden aiheuttaman nk. Sunyaev-Zel’dovitchin vaikutuksen kautta. Supergalaksijoukkojen Sunyaev-Zel’dovitchin vaikutus näyttäytyy Planckille kompakteina ja kylmempinä tai kuumempina (riippuen taajuudesta) kohteina mikroaaltotaustasäteilykartassa. Supergalaksijoukot ovat harvinaisia ja niiden määrä maailmankaikkeudessa kertoo meille universumimme koostumuksesta, kuinka nopeasti se laajenee, ja kuinka paljon materiaa se sisältää. Alla kuva juuri havaitusta, uudesta supergalaksijoukosta PLCK G214.6+37.0, joka on ensimmäinen Planckin havaitsema supergalaksijoukko. Vasemmalla Planckin havaitsema joukon Sunyaev-Zel’dovitchin vaikutus (punainen läiskä keskellä) ja oikealla ESA:n XMM-Newton -röntgensatelliitin kuva, joka paljastaa supergalaksijoukon koostuvan kolmesta galaksijoukosta.

Credit: ESA / Planck Collaboration

Lyhyesti:

Rapusumu

Rapusumun gammapurkausten arvoitus näyttäisi saavan jatkoa (kts. alustus Tiedeviikko 40/10:stä). NASA:n gammasädesatelliitti Fermin ja Italian avaruusjärjestö ASI:n gammasädesatelliitti AGILE:n tutkimusryhmät ovat julkaisseet artikkelin Science-lehdessä, joissa molemmissa päädytään samaan tulokseen: Rapusumun gammasädepurkausten syy on varattujen hiukkasten synkrotronisäteily. Synkrotronisäteilyä syntyy kun sähkömagneettiset kentät muuttavat varattujen hiukkasten ratoja, saaden ne säteilemään energialla, joka on verrannollinen hiukkasten nopeuteen. Fermin ja AGILEn mittaamat hiukkaset säteilevät kuitenkin PeV:n (siis Petaelektronivoltti) energialla, joten hiukkaset Rapusumussa liikkuvat todella, todella nopeasti (LHC on Rapusumun rinnalla lasten leikkiä). Itseasiassa niin nopeasti, että molempien tutkimusryhmien tutkijat ovat ymmällään, kuinka koko hiukkaskiihdytinprosessi Rapusumussa toimii.

Tieteellinen artikkeli 1 ja 2

Maa + 0.4

NASA:n Kepler -avaruusteleskooppi on löytänyt tähän mennessä pienimmän eksoplaneetan, jonka halkaisija on 1.4 kertaa Maan halkaisija. Eksoplaneetta Kepler-10b on kuitenkin huomattavasti massiivisempi (noin 4.6 Maan massaa) ja kuumempi, sillä se kiertää emotähteään lähempänä kuin Merkurius Aurinkoa. Kepler 10b ei missään nimessä ole elinkelpoinen millekään elämänmuodolle, mutta löytö osoittaa Keplerin olevan kunnossa metsästämään lisää Maan kokoisia planeettoja.

NASA:n lehdistöjulkaisu

Viikon kuva: Terapikselin kokoinen potretti universumista

Alhaalla koko taivas Sloan Digital Sky Survey III:n kuvaamana pohjoisella ja eteläisellä pallonpuoliskolla (universumin rakenne näkyvissä selvästi) ja ylhäällä zoom emissiosumu NGC 604:ään. Katso myös tämä video.


Viikon video: Osittainen Auringon pimennys radioteleskoopin (Metsähovi) silmin



2011: Elämää avaruudessa?

 

Maailmankaikkeuden laajenemisen johdosta jokainen avaruuden piste voi ajatella olevansa keskipiste, josta kaikki muut avaruuden pisteet loittonevat

Onko avaruudessa elämää? On. Me olemme siitä hyvä esimerkki. Eikä sen perusteella, että emme ole vielä löytäneet/tavanneet/havainneet muuta elämää Maapallon ulkopuolelta voi vetää johtopäätöstä oman elämämme ainutkertaisuudesta. Ihmiset ovat olleet väärässä aikaisemminkin asettaessaan itsensä erityisasemaan maailmankaikkeudessa. Esimerkiksi olemme joskus ajatelleet Maapallon, Auringon tai Linnunradan keskustan sijaitsevan universumin keskipisteessä. Nämä käsitykset on kuitenkin kumottu ennemmin tai myöhemmin tähtitietellisten havaintojen myötä. Tämän päivän tietämyksen mukaan koko maailmankaikkeuden keskipisteellä ei ole hyvää määritelmää. Toisin sanoen on yhtäpitävää sanoa maailmankaikkeuden keskipisteen sijaitsevan jokaisessa avaruuden pisteessä tai että sitä ei ole olemassa ollenkaan (kts. kuva oikealla). Alkuräjähdyksen jälkeen äärimmäisen tiheä, kuuma ja pieni maailmankaikkeus paisui tai venyi suuremmaksi samaan tapaan kuin puhallettava ilmapallo (tosin maailmankaikkeus on avaruudellisilta mitoiltaan kolmiulotteinen, joten yksi avaruusulottuvuus täytyy redusoida pois tässä analogiassa). Yhtälailla maailmankaikkeuden kuin ilmapallon pinnan keskipistettä on mahdotonta määrittää. Mikäli tämän alustuksen jälkeen voidaan sanoa, että elämän esiintyminen Maapallon ulkopuolella on mahdollista (sulkien pois astronautit, kosmonautit, taikonautit, apinat, koirat, kissat, hiiret, rotat, kalat, hämähäkit, sisiliskot, sammakot, kilpikonnat ym. Maa-lähtöiset elämänmuodot, joita on todistetusti nähty avaruudessa), kysymys herää miten ja milloin sitä havaitaan? Jääkö vuosi 2011 historiaan ekstraterrestiaalisen elämän löytymisen vuotena?

Vikingit Marsissa

Vuonna 1976 NASA:n kaksi Viking-luotainta laskeutui Marsin pinnalle varustettuna neljällä eri kokeella, jotka oli suunniteltu antamaan varmoja todisteita elämän esiintymisestä punaisella planeetalla. Ensimmäinen koe käristi Marsin pinnalta kerätyn maanäytteen ja analysoi syntyneestä kuumasta kaasusta orgaanista hiiltä, jota ei löytynyt. Toinen ja neljäs koe ruiskutti ravinteita ja sitten hiiltä kahdelle näytteelle toiveena herättää horroksessa olevia marsilaisia mikrobeja ahmimaan tarjolla olevia herkkuja, mutta tulokset vastasivat täysin kontrolleista saatuja. Kolmas koe antoi kuitenkin posiitivisen tuloksen. Jokin Marsin punaisessa hiekassa absorboi luotaimen syöttämää radioaktiivista hiiltä ja sylkäisi sen hiilidioksidipilven mukana pois aivan kuten elävä, hengittävä solu tekisi. Joten löytyikö Marsin pinnalta elämää? Tänä päivänä on varsin helppo sanoa, että ei löytynyt. Jo Viking-luotaimen tutkijat joutuivat luopumaan ajatuksesta koska koetta ei pystytty toistamaan sekä ensimmäinen, toinen ja neljäs koe osoittivat, että Marsin pinta ei sisältänyt orgaanista hiiltä, ja jos jotain elävää siellä olisikin ollut niin se ei ollut kovin nälkäinen. Viking-luotaimien mysteeri ratkesi, kun vuonna 2008 NASA:n Phoenix-luotain laskeutui lähelle Marsin pohjoisnapaa ja havaitsi perkloraattia Marsin pinnalla. Perkloraatti on hyvin reaktiivinen molekyyli, joka voi muodostaa hiilidioksidikaasua reagoidessaan hiilen kanssa ja se selittää Viking-luotaimen kolmannessa kokeessa havaitut tulokset täysin.

Elämän kriteereistä

Enceladus

Mitä muuta Viking-luotaimien kokeista jäi käteen, kuin läjä Marsin elotonta pintaa? Ainakin se, että tutkijat eivät tarpeeksi ajatelleet Marsissa vallitsevia olosuhteita; kuivajäätynyt ja säteilylle altis pinta on varsin vihamielinen ympäristö elämälle, joita luotaimien kokeet oli suunniteltu havaitsemaan. Niinpä elämän etsimisessä avaruudesta on palattu siihen minkä tunnemme parhaiten: elämän Maan pinnalla. Yksi välttämättömistä kriteereistä maankaltaiselle elämälle on nestemäisen veden esiintyminen. Elämä alkoi Maapallolla merissä ja kaikki tunnetut organismit eivät voi selvitä loputtomiin ilman vettä, joten nestemäisen veden esiintyminen planeetan tai kuun pinnalla antaa mahdollisuuden elämälle (kuten sen tunnemme) syntyä ja kehittyä. Tänä päivänä Marsin ilmakehän paine on niin pieni, että vesi ei pysy nestemäisenä Marsin pinnalla. Toisaalta pinnalla esiintyneestä vedestä kaukaisessa menneisyydessä on saatu enenevässä määrin merkkejä, ja nestemäistä vettä voi yhä esiintyä pinnan alla. Myös Jupiterin kuun Europan ja Saturnuksen kuun Enceladuksen pinnan alla ajatellaan olevan meriä. Muinaisten jokien ja järvien jättämät uomat tai pinnanalaiset meret voivat olla paikkoja, joista elävää tai fossiloitunuttta elämää voisi mahdollisesti löytyä. Mutta yksin nestemäisen veden esiintyminen tai sen mahdollisuus esiintyä planeetan pinnalla ei ole nk. biosormenjälki, elämän ehdoton merkki, vaan muitakin kriteereitä tarvitaan elämän etsimisessä.

Miksi tyytyä vain hiileen?

Tähän mennessä olemme etsineet vain hiilipohjaista elämää, mutta kenties elämää voi syntyä pohjautuen muihin atomeihin. Ehkä jossain on olemassa elämänmuotoja, jotka pohjautuvat silikoniatomeihin tai hengittävät metaania. Voiko elämä muodostua ilman DNA:ta, tarvitseeko evoluutio biologisia polymeerejä tai voisiko jokin muu neste kuin vesi pitää yllä kemikaalisia prosesseja, joiden ajatellaan johtaneen elämän syntyyn Maapallolla? Näihin kysymyksiin etsivät vastauksia astrobiologit yhdessä synteettisten biologien kanssa. Pohjautuen tuntemaamme hiilipohjaiseen elämään voidaan olettaa, että mahdollisuus maankaltaisen elämän syntyyn on olemassa myös muuallakin avaruudessa. Niinpä tutkijat lastaavatkin luotaimia kokeilla, jotka keskittyvät tuttuihin biosormenjälkiin. Esimerkiksi hiilipohjainen elämä suosii tiettyjä hiilen isotooppeja, joten mittaamalla kivestä hiilen eri isotooppien suhdetta antaa vihiä olemassa olevan tai olleen elämän esiintymisestä. Nämä menetelmät ovat myös helposti testattavissa maanpinnalla, joten niiden luotettavuus on hyvä.

Elämää joka puolella

Deinococcus radiodurans

Maapallolla esiintyy myös erittäin rankoissa olosuhteissa eläviä ekstremofiilejä, esimerkiksi veteen upotetussa ydinreaktorissa eleleviä sauvabakteereja tai organismeja, jotka menestyvät vahvasti happoisessa tai emäksisessä ympäristössä, kiven sisässä vailla häivähdystäkään Auringosta, sadan asteen lämpötiloissa tai -15 asteen pakkasessa, korkeassa paineessa tai hyvin kuivissa olosuhteissa. Bakteerimaailman ehdoton kestävyyskuningas on kuitenkin polyekstremofiili Deinococcus radiodurans, joka selviää kylmästä, kuivuudesta, tyhjiöstä, happoisista olosuhteista ja kestää tuhansia kertoja voimakkaampaa säteilyä kuin ihminen. Ensimmäisenä tämä bakteerimaailman Conan Bakteeri tavattiin säteilytetystä jauhelihasta 50-luvulla tehdyssä kokeessa, jossa tutkittiin voidaanko purkitettua jauhelihaa steriloida käyttäen gammasäteilyä. Tämän jälkeen Deinococcus radioduransia on tavattu lähes kaikkialla lähtien norsun ulosteista graniittiin Antarktiksen kuivissa laaksoissa (ympäristö, joka muistuttaa Maapallolla eniten Marsin olosuhteita). Pelkästään Deinococcus radioduransin olemassaolo viittaa siihen, että elämälle lähes mikä tahansa on mahdollista.

Eksoplaneettojen kasvillisuudesta

Entäpä jos jostain syystä elämää ei olisikaan muodostunut muualla Aurinkokunnassa, jolloin havaintojen ja kokeiden teko paikanpäällä ei olisi enää mahdollista? Silloin meidän täytyy tyytyä vain teleskoopeilla tehtäviin havaintoihin. Eksoplaneettojen ilmakehien koostumus on mahdollista selvittää spektroskopian avulla, ja tällöin esimerkiksi runsas määrä biogeenistä kaasua ilmakehässä voisi olla merkki elämästä. Toisaalta Viking-luotaimien kokeet osoittivat, että myös abioottiset, eli elottomat kemialliset ja fysikaaliset prosessit voivat tuottaa ”haamu-biosormenjälkiä”. Tulevaisuuden satelliitit (esim. Terrestial Planet Finder) ovat kuitenkin jo niin tarkkoja, että niillä pystytään mahdollisesti havaitsemaan kasvillisuuden aiheuttama varjostuksen määrä eksoplaneetan albedoon menetelmällä, joka on jo käytössä Maata tutkivilla satelliiteilla.

Vieraat sivilisaatiot

Tähtienvälinen Rosettan kivi

Viimeisenä herää kysymys älyllisen elämän esiintymisestä maailmankaikkeudessa Maapallon ulkopuolella. Voimme muodostaa ”älykkäitä arvauksia” sivilisaatioiden määrästä, niiden pitkäikäisyydestä ja tiheydestä galaksissamme tilastollisen matematiikan avulla, mutta tulosten puuttuessa nämä arvaukset sekä kysymykset sivilisaatioiden älykkyydestä, moraalista ja käyttäytymisestä ovat enemmän filosofiaa kuin tiedettä. Ainut instanssi, joka tutkii Maan ulkopuolista älyllistä elämää on SETI ja tähän mennessä sen tulosten perusteella voimme sanoa, että galaksimme ei pursuile älykästä elämää, jotka kattaisivat lähes kaikkien Auringon kaltaisten tähtien planeettakunnat, ja jotka lähettäisivät voimakkaita radiosignaaleja suoraan kohti Maata. Kenties olemme yksin. Pessimisti voisi ajatella, että älykkäät sivilisaatiot tuhoavat ennen pitkää itsensä ydinvoiman avustuksella tai tuhoavat planeettansa ylittämällä sen kantokyvyn tai vaipuvat virtuaalimaailmaan ravinteiden ja stimulanttien virratessa suoraan elimistöön. Enimmäkseen nämä arvailut heijastavat kuitenkin pelkoja oman planeettamme kohtalosta. Kenties on olemassa sivilisaatioita jotka aktiivisesti etsivät älykästä elämää ja tiedottavat itsestään myös muille, mutta sijaitsevat niin kaukana, että signaalin kulkemiseen meille saakka menee satoja, tuhansia tai kymmeniätuhansia vuosia.

Maan ulkopuolisen elämän etsiminen avaruudesta on yksi vuosisadan merkittävimmistä kysymyksistä. Ekstraterrestiaalisen elämän löytyminen olisi verrattavissa Kopernikaaniseen vallankumoukseen ihmiskunnan historiassa, ja sen saavuttaminen vaatii edistysaskeleita niin maanpäällisen elämän etsimisessä ja ymmärtämisessä kuin Maan ulkopuolisen elämän etsimisessä kaikilla mahdollisilla tasoilla pienistä organismeista aina älykkäisiin sivilisaatioihin asti. Odotan mielenkiinnolla mitä seuraava vuosikymmen tuo tullessaan tällä saralla.


Tiedeviikko 46/10

Nuorin musta aukko

Credits: Röntgen: NASA/CXC/SAO/D.Patnaude et al, Optinen: ESO/VLT, Infrapuna: NASA/JPL/Caltec

 

Palatkaamme vuoteen 1979, tarkemmin ottaen huhtikuuhun, jolloin M100 galaksissa räjähtäneen supernovan valo saapui Maahan 50 miljoonan vuoden matkaltaan. Supernovan havaitsi ensimmäisenä tähtiharrastaja Gus Johnson ja siitä lähtien tähtitieteilijät ovat seuranneet SN 1979C:tä tarkasti. SN 1979C kuluu nk. lineaarisiin tyypin II supernoviin, toisin sanoen supernoviin, joissa tähden ydin luhistuu kasaan muodostaen mustan aukon, jos ytimen massa on riittävän suuri. SN 1979C:n tapauksessa tähti painoi räjähtäessään noin 20 Auringon massaa ja sen ydin noin kolme Auringon massaa. SN 1979C:n ytimen massa olikin nykyteorioiden mukaan kiikun kaakun mustaan aukkoon vaadittava massa, joten tähtitieteilijät eivät olleet varmoja jäikö supernovasta jäljelle neutronitähti vai musta aukko. Perustuen kahdentoista vuoden röntgensatelliittihavaintoihin tutkijat ovat tulleet päätökseen, että kyseessä on todennäköisesti nuorin tuntemamme musta aukko. Tämä päätelmä perustuu siihen, että kohteesta mitatun röntgensäteilyn määrä on pysynyt hyvin tasaisena koko havaintojakson ajan, mikä viittaisi keskuskappaleen olevan musta aukko, joka imee tasaisesti supernovaräjähdyksestä aukon ympärille jäänyttä kaasua. Mikäli supernovajäänne on neutronitähti, olisi sen pitänyt jäähtyä kuluneen 31 vuoden aikana huomattavasti johtaen röntgensäteilyn himmenemiseen. Neutronitähteä ei voida kuitenkaan sulkea vielä kokonaan pois, sillä tasaista röntgensäteilyä havaitaan myös pulsareiden ympäriltä, jotka puhaltavat avaruuteen korkeaenergisiä hiukkasia voimakkaana tähtituulena muodostaen kohteen ympärille tasaisesti röntgensäteilyä säteilevän kaasusumun (esim. Rapusumu on tällainen kohde). Huolimatta siitä kumpi supernovajäänne on kyseessä, kohde on erityisen mielenkiintoinen siksi, että sen syntymäpäivä on tarkalleen tiedossa. Näin tutkijat pystyvät seuraamaan miten supernovajäänteiden ensiaskeleet etenevät sekä tarkentamaan teoreettisia malleja siitä, kuinka musta aukko tai vastaavasti neutronitähti syntyy supernovaräjähdyksessä.

Tieteellinen artikkeli

Eksoplaneetta-adoptio toisesta galaksista

Noin 6-9 miljardia vuotta sitten Linnunrata ja toinen pienempi galaksi löysivät itsensä suurinpiirtein samasta paikasta samaan aikaan. Linnunrata selvisi kohtaamisesta voittajana ja otti mukaansa sotasaalista: tähtiä, kaasua ja pölyä rusentuneesta galaksista, jotka eivät vielä tänä päivänäkään ole kokonaan sekoittuneet Linnunradan aineen joukkoon vaan muodostavat nk. Helmi-virran. Nyt tutkijat ovat havainneet, että noin 2000 valovuoden päässä Sulatusuunin tähtikuviossa yhtä tällaista kaapattua tähteä kiertää noin Jupiterin massainen planeetta, HIP 13044b. Kyseessä on ensimmäinen havainto planeetasta joka ei ole kotoisin Linnunradasta. Havinto antaa vihiä siitä, että myös muiden galaksien tähtien ympäriltä löytyy planeettoja. Sen lisäksi, että HIP 13044b selvisi galaksinvaihdosta, on sen emotähti pullistunut vetyä polttavasta keski-ikäisestä tähdestä heliumia polttavaksi punaiseksi jättiläiseksi. Emotähden pyörimisnopeuden perusteella, joka on nopeampi kuin sen pitäisi, tutkijat ajattelevat tähden jo nielaisseen muutaman planeetan sisuksiinsa. Kaiken lisäksi HIP 13044b:n olemassaolo kummastuttaa tutkijoita, sillä se on ensimmäinen planeetta, joka on löydetty metalliköyhän (tähtitieteilijöiden mielestä kaikki heliumia raskaammat atomit ovat metalleja) tähden ympäriltä. Tähän mennessä on ajateltu, että metalliköyhillä tähdillä ei olisi tarvittavia ainemääriä muodostamaan planeettoja. Tutkijat jatkavat edellen havaintoja HIP 13044 -tähdestä, mikäli planeettakuntaan löytyisi mahdollisesti lisäjäseniä HIP 13044b:n seuraksi.

ESO:n lehdistötiedote

Energiaa informaatiosta

Credit: G. Gamow

Ne ketkä tuntevat Maxwellin demonin tietävät kyseessä olevan pienen paholaisen, joka vartioi pientä porttia lämpötasapainossa olevan laatikon keskellä. James Clerk Maxwellin yli sata vuotta sitten kehittämä ajatusleikki menee seuraavasti: ajatellaan, että laatikossa on tasaisesti joka paikassa tietyssä lämpötilassa olevaa kaasua. Olettaen, että laatikko on tiivis ja kaasua ei pääse vuotamaan sieltä pois kyseessä on kaasun maksimientropiatila. Toisin sanoen, kaasulla on tietty määrä energiaa, mutta se ei ole erityisen hyödyllistä. Yksi tapa ajatella entropiaa onkin, että se on tietyn energiamäärän hyödyttömyyden mitta. Jos kyseessä on matalan entropian omaava tila, siitä on mahdollista saada energiaa, vaikka männän avulla. Esimerkiksi, jos kaikki kaasu laatikossa on pelkästään toisella puoliskolla, laatikon puoleen väliin asetettu mäntä siirtyy ajan kuluessa laatikon reunaan, kaasun atomien luovuttaessa liike-energiaansa törmäilemällä mäntään (kts. alla, ylempi kuva). Vastaavasti männän liike voidaan esimerkiksi muuntaa generaattorilla suoraan sähköksi. Mikäli kaasu täyttää tasaisesti koko laatikon, ollen korkean entropian tilassa, törmää laatikon keskellä sijaitsevaan mäntään sen vasemmalta ja oikealta puolen keskimäärin yhtä paljon atomeja, jolloin mäntä pysyy paikallaan (kts. alla, alempi kuva).

Niinpä Maxwell ajatteli, että jos laatikossa olisi olemassa pienen pieni demoni, joka männässä sijaitsevasta pienestä luukusta pystyisi tarkkailemaan mitä laatikon toisella puolella tapahtuu ja tarvittaessa päästämään läpi tarpeeksi vauhdikkaita kaasuatomeja (pienen luukun avaamiseen tarvittava energia olisi huomattavasti pienempi kuin ”kuuman” atomin liike-energia), se pystyisi tekemään lämpötilaeron laatikkoon ja liikuttamaan mäntää, eli synnyttämään energiaa. Mutta kuten yksi maailmankaikkeuden universaaleista laeista sanoo: ilmaista lounasta ei ole olemassa, joten jostain pienen demoninkin on murkinansa saatava, nimittäin informaatiosta. Demonin täytyy tietää mitkä atomit ovat ”kuumia” laatikon toisella puolella ennen kuin se pystyy päättämään koska portti pitäisi aukaista. Energian ja informaation välinen yhteys on todistettu teoreettisesti, mutta vasta nyt japanilainen tutkimusryhmä on tehnyt kokeen, joka testaa yhteyttä käytännössä. Tutkimusryhmän koejärjestely koostui hiukkaspallosta, joka oli kiinnitetty paikalleen lasilevylle, mutta se pystyi pyörimään vapaasti itsensä ympäri Brownin liikkeen mukaisesti. Levyn alapuolelle oli asetettu neljä elektrodia, jotka synnyttivät siniaallon muotoisen sähkökentän. Kun hiukkaspallo on sähkökentän potentiaaliaallon pohjassa, vastaa se pallon matalaenergisintä tilaa. Mikäli pallo seikkailee potentiaaliaallossa jossain muussa kohden, putoaa se väistämättä hetken kuluttua takaisin pohjalle. Tutkijat asettivat sähkökentäksi kaksi siniaaltoa, joilla oli tietyn suuruinen vaihe-ero, eli aallonharjat ja -pohjat sijaitsivat eri paikassa. Kun pallo Brownin liikkeen ansiosta liikkuu pois ensimmäisen siniaaltoisen sähkökentän pohjalta, se jossain vaiheessa saavuttaa pisteen, jossa toisen siniaaltoisen sähkökentän potentiaali tulee voimakkaammaksi ja pallo putoaakin toisen sähkökentän aallonpohjalle. Koejärjestely takasi, että toisen sähkökentän aallonpohjalla on suurempi potentiaali kuin ensimmäisellä, joten hiukkaspallo sai näin hieman lisää energiaa vaihtamalla sähkökenttää. Tarkastelemalla koska kyseinen siirtymä tapahtuu, tutkijat pystyivät siirtämään ensimmäisen kentän potentiaalia suuremmaksi siten, että hiukkaspallo ei pysty putoamaan enää toisen sähkökentän aallonpohjalta ensimmäisen kentän matalampaan energiatilaan. Nyt muokatun ensimmäisen sähkökentän potentiaali aallonpohjalla on suurempi kuin toisen, joten hiukkaspallo pystyy toistamaan askeleen ja siirtymään jälleen korkeampaan energiatilaan. Tutkijat kuvaavat artikkelissaan koejärjestelyä kierreporrasanalogiana (kts. kuva alla), jossa hiukkaspallo siirtyy askelmalta toiselle, askelten eron vastatessa pallon Brownin liikkeen keskimääräistä energiaa. Mikäli pallo sijaitsee keskellä portaikkoa ja on vapaa liikkumaan portaissa ylös ja alas, liikkuu se keskimääräisesti enemmän alaspäin päätyen lopulta portaikon pohjalle. Mutta jos Maxwellin demoni asettaa seinän pallon taakse aina kun se liikkuu askelen ylöspäin, päätyy pallo lopulta portaikon huipulle. Koejärjestelyssä demonin asemassa toimivat mittalaitteet, jotka tarkastelivat missä hiukkaspallo kulloinkin sijaitsee, ja seinänlaittoa vastasi sähkökentän potentiaalin siirtäminen ylöspäin. Jos energiahäviöt mittalaitteesta ja sitä käyttävästä jatko-opiskelijasta unohdetaan, tulokset vastasivat teoreettisia ennusteita hyvin, eli hiukkaspallon saama energia vastasi informaation määrää, joka tarvittiin asettamaan sähkökentän potentiaali oikealla hetkellä suuremmaksi.

Credit: Toyabe et al.

Tieteellinen artikkeli



Tiedeviikko 39/10

Ensimmäinen planeetta löydetty ns. elämänvyöhykkeeltä

Credit: Zina Deretsky, National Science Foundation

PÄIVITYS: Ups… koskaan ei kannattaisi julkaista tutkimusta liian hätäisesti. Juuri meneillään olevassa IAU 276 The Astrophysics of Planetary Systems: Formation, Structure, and Dynamical Evolution -konferensissa on käynyt ilmi, että käyttäen HARPS-instrumentilla saatua uudempaa dataa vuodesta 2008 eteenpäin (noin 50% enemmän dataa kuin ao. tutkimuksessa), tutkimusryhmä Genevestä ei ole pystynyt toistamaan havaintoa Gliese 581g:stä. Päinvastoin, jos he pakottavat ratkaisun, jossa kyseinen planeetta on mukana, he saivat tulokseksi negatiivisen signaalin, joka ei tarkoita, että instrumentti olisi liian epätarkka vaan, että planeettaa ei todennäköisesti ole ollenkaan planeettakunnassa. Tulosta ei ole vielä kuitenkaan julkaistu missään, mutta asetelma on sangen mielenkiintoinen…

Viime viikon suurin tähtitiedeuutinen oli varmasti ensimmäinen planeetta, joka löydettiin kyseisen planeettakunnan ns. elämänvyöhykkeeltä. Tutkijat käyttivät Havaijilla sijaitsevaa Keck-teleskooppia havaitakseen tuttua, noin 20 valovuoden päässä sijaitsevaa planeettakuntaa Gliese 581, ja löysivät sieltä kuudennen planeetan, Gliese 581g:n. Suurin osa löydetyistä eksoplaneetoista on Jupiterin kaltaisia kaasujättiläisiä, mutta todennäköisesti Gliese 581g on kiviplaneetta, jonka massa on kolmen Maan massan luokkaa (tosin tutkijoiden käyttämä menetelmä antaa planeetan massalle vain alarajan). Gliese 581g on myös oikean kokoinen, jotta sillä pystyisi olemaan ilmakehä, ja se kiertää emotähteään etäisyydellä, joka mahdollistaa veden esiintymisen planeetan pinnalla. Kaikki nämä seikat puoltavat elämälle edullisia olosuhteita, ja tutkijat innostuineita löydöstään ilmoittivatkin elämän esiintymisen planeetan pinnalla olevan 100%, mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa… Gliese 581 on punainen kääpiö, massaltaan noin kolmasosan ja sata kertaa himmeämpi Aurinkoa. Mutta minkä punaiset kääpiöt menettävät massassa ja luminositeetissään, ovat ne paljon pitkäikäisempiä ja runsaslukuisempia kuin kirkaammat tähdet. Hyvin massiiviset tähdet ovat harvinaisia ja polttavat itsensä loppuun vain kymmenissä tai sadoissa miljoonissa vuosissa. Auringonmassaiset tähdet voivat loistaa kymmenestä kahteentoista miljardiin vuoteen, mutta punaiset kääpiöt puksuttavat menemään lähes ikuisesti. Elämällä punaista kääpiötä kiertävällä planeetalla olisi huomattavasti pidempi aika syntyä, kehittyä ja kasvaa kuin Maapallolla, joten voi olla, että Auringonkaltaisten tähtien ympärillä olevilla planeetoilla on paljon huonommat mahdollisuudet elämän synnylle kuin punaisten kääpiöiden planeetoilla. Toisaalta elämänvyöhyke sijaitsee punaisia kääpiöitä huomattavasti lähempänä kuin Auringon massaisten tähtien tapauksessa. Gliese 581:n viisi sisintä planeettaa kiertävät emotähteään lähempänä kuin Merkurius Aurinkoa. Vuonna 2007 havaittu Gliese 581c -planeetta kiertää emotähteään vain noin 13 päivän kiertoajalla ja on todennäköisesti liian kuuma elämälle. Vastaavasti saman tutkimusryhmän löytämä Gliese 581d kiertää emotähteään noin 67 päivän kiertoajalla ja on liian suuri ja kylmä elämälle. Vastalöydetty Gliese 581g kiertää emotähteään näiden kahden välissä noin 37 päivän kiertoajalla, vähän samaan tapaa kuin Maapallo kiertää Aurinkoa liian kuuman Venuksen ja liian kylmän Marsin välissä. Vaikka Gliese 581g:n kiertorata on suotuisassa paikassa, olosuhteet sen pinnalla ovat todennäköisesti hyvin rankat. Koska se kiertää emotähteään erittäin lähellä, tähden aiheuttamat vuorovesivoimat pakottavat planeetan pyörimään itsensä ympäri kerran paikallisessa vuodessa, eli planeetan toinen puoli osoittaa kokoajan kohti emotähteä toisen puolen jäädessä ikuisesti varjoon. Näin ollen päiväpuoli jää liian kuumaksi ja yöpuoli liian kylmäksi elämälle. Ainut mahdollinen, lämpötilan puolesta sopiva paikka elämälle olisi terminaattorilla, pienellä suikaleella planeettaa päivä- ja yöpuolen välissä. Tämä tietysti edellyttää, että planeetalla olisi ilmakehä, joka sisältäisi tarpeeksi hiilidioksidia, jotta kasvihuoneilmiö pystyisi tasaamaan lämpötilaeroja planeetan pinnalla. Pysyvä ilmakehä taas edellyttää suuria meriä planeetan pinnalla, jotka toimisivat lämpövarastoina, mutta vain jos tarpeeksi vettä on jotenkin päätynyt planeetan pinnalle sen muodostuessa tai muodostumisen jälkeen. Terminaattorilla asustelevat oliot altistuisivat kokoajan raivoisille myrskyille, jotka kiertäisivät planeettaa päivä- ja yöpuolen lämpötilaeron ajamana, Maata suuremmasta painovoimasta johtuvien latteiden pinnanmuotojen ollessa hyödyttömiä pysäyttämään tuulia. Jopa yllä maalailtu maisema on erittäin spekulatiivistä, sillä tutkijoiden käyttämä menetelmä, jolla mitataan planeettojen painovoimallaan aiheuttamia häiriöitä emotähden liikkeeseen, antaa planeetalle vain arvion sen massasta sekä planeetan kiertoajan eikä mitään muuta. Jotta planeetan tarkka koko ja mahdollisesti ilmakehän koostumus saataisiin selville, olisi planeetan kuljettava suoraan emotähden edestä. Tällöin planeetan koko tiedetään sen emotähden vähenevästä säteilystä planeetan kulkiessa sen editse. Vastaavasti ilmakehän koostumus saadaan selville emotähden säteilyn kulkiessa planeetan ilmakehän lävitse ja törmäillessä siinä sijaitseviin atomeihin aiheuttaen säteilyn spektriin absorptio- ja emissioviivoja. Katsomme kuitenkin Gliese 581:n planeettoja kulmassa, jossa planeetat eivät kulje koskaan emotähdensä editse Maasta katsoen, joten myös tulevaisuudessakin Gliese 581g:n ominaisuudet jäävät hämärän peittoon ja spekulaation kohteeksi. Suurin epävarmuustekijä elämän etsimisessä avaruudesta on kuitenkin itse elämä, tai sen mahdolliset eri olomuodot. Tällä hetkellä etsimme Maan kaltaisia planeettoja, joilla on ilmakehä ja pinnalla sopiva lämpötila veden esiintymiselle. Planeettojen koostumus punaisten kääpiöiden tai muiden tähtien ympärillä voi olla kuitenkin täysin erilainen kuin Maan koostumus. Sen sijaan, että ne koostuisivat silikaateista kuten Maa, ne voisivat olla kokonaan veden peitossa tai niiden pinta voisi koostua piikarbidivuorista joita kastelisivat hiilivetysateet, tai koko planeetan pinta voisi olla loputtomien rautatasankojen peittämä. Kukaan ei tiedä minkälaista elämää, jos ollenkaan, näissä olosuhteissa voisi syntyä. Niinpä tähtitieteilijät toistaiseksi keskittyvät etsimään Maan kaltaisia planeettoja. Suurin anti kyseisessä tutkimuksessa onkin tilastollinen. Mikäli laskemme oman Aurinkokuntamme mukaan, 20 valovuoden säteisessä pallossa sijaitsevilla tähdillä on 1.7% mahdollisuus omata planeetta elämänvyöhykkeellä. Jos oletamme, että oma paikallinen alueemme edustaa keskivertoaluetta Linnunradassa, olisi tutkijoiden mukaan koko galaksissamme noin 20 prosentilla tähtiä planeetta elämänvyöhykkeellä. Eli toisin sanoen galaksimme kuhisee mahdollisuuksia elämän, kuten sen parhaiten tunnemme, synnylle.

Tieteellinen artikkeli

Ig Nobelit 2010

Nobelien jaon ollessa käynnissä, Ig Nobelit on kuitenkin jo jaettu, ja jälleen luvassa on jotain hupaisaa:

Tekniikan Ig Nobel meni kolmelle naistutkijalle valaan rään kaukomittauksesta. Tutkijat rakensivat kauko-ohjattavan helikopterin, jolla he keräsivät näytteitä pinnalle hengittämään tulleiden valaiden hengitysteistä. Näytteistä paljastui kuitenkin suuria määriä limaa, josta tutkijat pystyivät tutkimaan valaiden hengitysteiden bakteerikantaa antaen uuden näkökulman valaiden terveyteen.

Lääketieteen Ig Nobel meni kahdelle hollantilaiselle tutkijalle astmaoireiden vähentämisestä vuoristorata-ajeluilla. Tutkimuksessa koehenkilöt kokivat hengenahdistusten vähenevän ajeluiden jälkeen aikana, jolloin koehenkilöt kokivat positiivista ja emotionaalista stressiä.

Liikennesuunnittelun Ig Nobel meni tutkimusryhmälle, joka demonstroi tehokkaan rautatieverkoston suunnittelua limasienten avulla.

Fysiikan Ig Nobel meni tutkimusryhmälle Uudesta-Seelannista, joka osoitti, että pukemalla sukat saappaiden päälle vähentää liukastumisriskiä jäisillä pinnoilla. Tutkimus julkaisiin yllättäen lääketieteellisessä lehdessä.

Rauhan Ig Nobel meni englantilaiselle tutkimusryhmälle, joka osoitti kiroilemisen helpottavan kivun tunnetta. Koehenkilöt upottivat kätensä kylmään veteen, jonka jälkeen yhdelle ryhmälle annettiin kirosana ja toiselle sattumanvarainen sana hoettavaksi. Kiroilevan ryhmän koehenkilöiden kivun toleranssi kasvoi, sydämenlyönnit nopeutuivat ja he kokivat vähemmän kipua koetilanteessa.

Kansanterveyden Ig Nobel meni tutkimukselle, jonka mukaan joidenkin mikrobiologien parrat voivat tuoda vaarallisia töitä kotiin. Parralliset mikrobiologit, jotka työskentelevät taudinaiheuttajabakteerien parissa, voivat huomaamattaan kuljettaa parrassaan bakteereista aerosolien välityksellä kulkeutuvia vaarallisia organismeja. Kaiken lisäksi tutkimus osoittaa, että mikro-organismit ja myrkyt lähtevät parrasta huonosti pesemällä.

Talouden Ig Nobel meni puolikkalle Wall Streetiä (Goldman Sachs, AIG, Lehman Brothers, Bear Stearns, Merrill Lynch ja Magnetar) nykyisestä taloustilanteesta.

Kemian Ig Nobel meni kolmelle tutkijalle, jotka osoittivat, että öljy ja vesi eivät sekoitu vapauttamalla Norjan rannikolla hiilivetyjä mereen simuloidakseen öljyvuotoa. BP öljy-yhtiö sai kunniamaininnan kyseisten tulosten tukemisesta oikealla datalla.

Hallinnon Ig Nobel meni italialaiselle tutkimusryhmälle, jotka osoittivat, että tehokkain tulos saavutetaan yrityksissä kun työntekijöitä ylennetään satunnaisesti.

Biologian Ig Nobel meni kiinalais-englantilaiselle tutkimusryhmälle demonstraatiosta, että fellaatio kuuluu hedelmälepakkojen normaaliin seksiin. Normaaliin siinä mielessä, että sitä tapahtuu samanaikaisesti yhdynnän ollessa käynnissä.

Hawkingin säteilyä mahdollisesti havaittu keinotekoisesta tapahtumahorisontista

Tutkimusryhmä Italiasta on valmistanut keinotekoisen tapahtumahorisontin, ja havainneet siitä tulevan säteilyä, joka nykytietämyksen mukaan olisi selitettävissä ainoastaan Hawkingin säteilynä. Stephen Hawking postuloi vuonna 1974, yhdistämällä kvanttimekaniikan ominaisuuksia yleiseen suhteellisuusteoriaan, että mustat aukot kaikesta materian rohmuamisesta huolimatta säteilevät energiansa hiljalleen takaisin avaruuteen erittäin heikkona (Hawkingin) säteilynä. Mustien aukkojen Hawkingin säteily on kuitenkin niin heikkoa, että se ei nykyisellä eikä todennäköisesti lähitulevaisuuden kalustolla ole havaittavissa, joten nyt tutkijat ovat tehneet miniatyyri-tapahtumahorisontin tutkiakseen toimiiko säteilymekanismi noin periaatteessa. Periaate Hawkingin säteilyn takana on, että kvanttimekaniikan mukaan tyhjä avaruus ei itseasiassa ole koskaan tyhjä, vaan sekamelska virtuaalisia (virtuaalinen siinä mielessä, että emme koskaan voi havaita näitä hiukkasia suorasti, mutta voimme havaita niiden vaikutuksen muihin hiukkasiin, esim. Casimirin ilmiö) hiukkasia ja antihiukkasia, jotka sekunnin murto-osaksi pompahtavat esiin avaruuden kudoksesta vain eliminoituakseen heti kohdatessaan toisensa. Mutta jos virtuaalinen hiukkas-antihiukkaspari syntyy tapahtumahorisontin reunalla siten, että toinen hiukkasista ilmestyy tapahtumahorisontin ”väärälle” ja toinen ”oikealle” puolelle, ne eivät koskaan pääse eliminoimaan toisiaan, ja näin ollen mustan aukon tapahtumahorisontista virtaa hiukkasia ja antihiukkasia sen ulkopuolelle. Pian nämä hiukkaset ja antihiukkaset kuitenkin annihiloivat toisensa synnyttäen säteilyä, joka pääsee karkuun mustan aukon tapahtumahorisontin reunalta. Koska mustan aukon valmistaminen ei käsipelillä vielä onnistu, tutkijat ovat turvautuneet analogiohin mustan aukon tapahtumahorisontista. Periaatteessa tapahtumahorisontti voidaan ajatella rajana, jossa väliaine liikkuu nopeammin kuin siinä kulkevat aallot. Itseasiassa yhtälöt, jotka kuvaavat valon kulkua mustan aukon painovoimakentässä ovat täsmälleen samat kuin yhtälöt, jotka kuvaavat aaltojen liikettä liikkuvassa nesteessä tai kaasussa. Myöskään Hawkingin säteilyn matemaattinen kuvaus ei vaadi painovoimaa tai kaareutuvaa aika-avaruutta toimiakseen vaan ainoastaan tapahtumahorisontin. Uudessa tutkimuksessa tutkijat loivat keinotekoisen tapahtumahorisontin laserpulsseilla lasipalan sisällä. Riippuen väliaineesta valonnopeus siinä vaihtelee, ollen aina kuitenkin hitaampi kuin valonnopeus tyhjiössä. Lasipalaan ensiksi ammuttu laserpulssi lämmittää pientä osaa lasia ja näin muuttaa sen ominaisuuksia ja valonnopeutta kyseisessä osassa. Säätäen tarkasti pulssin vaikutuksen lasipalaan, tutkijat pystyivät muuttamaan lasin ominaisuuksia paikallisesti. Kun seuraava pulssi törmää tähän paikalliseen ”häiriöön” se loppujen lopuksi pysähtyy paikalleen luoden keinotekoisen tapahtumahorisontin (itse asiassa tämä on valkoisen aukon tapahtumahorisontti). Samaan aikaan tutkijat mittasivat tapahtumahorisontin mahdollisesti aiheuttamaa Hawkingin säteilyä lasersädettä kohtisuoraan olevalla ilmaisimella ja yllätyksekseen rekisteröivät yhden ylimääräisen fotonin keskimäärin noin joka sadas pulssi. Varmistaakseen, että ylimääräiset fotonit eivät ole peräisin jostain muusta lähteestä, erityisesti lasin fluoresenssistä, tutkijat muuttivat ensimmäisen pulssin aiheuttaman häiriön nopeutta, jonka teorian mukaan pitäisi vaikuttaa myös ylimääräisten fotonien aallonpituuteen. Tulokset olivat positiiviset myös vaihtelevalle nopeudelle, ja näin ollen Hawkingin säteily on ainut tähän mennessä tunnettu fysikaalinen malli havaitulle säteilylle. Koska Hawkingin säteilyn kuvaus yhdistää kavanttimekaniikkaa ja suhteellisuusteoriaa, se on erityisen tärkeä tutkimuskohde fyysikoille matkalla kohti kaiken teoriaa.

Tieteellinen artikkeli

Viikon kuva: Suihkumoottoreilla varusteltu Encleadus

 

Credit: NASA/JPL/Space Science Institute

 

 



Tiedeviikko 34/10

Planeetanmetsästyksen aikakausi

Tämän viikon myötä on selvää, että olemme siirtyneet tähtitieteessä eksoplaneettojen aikakaudelle. Löydettyjen Aurinkokunnan ulkopuolisten planeettojen määrä lähenee 500 (tosin kesäkuussa eksoplaneettahavaintoihin erikoistuneen Kepler-satelliitin tutkijaryhmä ilmoitti havainneensa satelliitilla yli 700 eksoplaneettakandidaattia) ja tällä viikolla tutkijat ovat löytäneet kaksi planeettakuntaa, jossa toisessa on 5(+2) planeettaa ja toisessa 2(+1) planeettaa.

1) ESO:n tutkijat ovat löytäneet auringonkaltaisen tähden HD 10180:n ympäriltä ainakin viiden planeetan planeettakunnan, jossa mahdollisesti on vielä kaksi planeettaa lisää, joista toinen olisi vain noin 1.4 kertaa Maan massainen planeetta, nk. super-Maa. Mikäli tämä havainto vahvistetaan on se pienin tähän mennessä löydetyistä eksoplaneetoista. HD 10180 sijaitsee noin 127 valovuoden päässä Hydran tähdistössä ja tähtitietelijät havaitsivat kuusi vuotta sen monimutkaista ja heikkoa edestakaista vaappumista, jonka sitä kiertävät planeetat aiheuttavat painovoimallaan. Viisi vahvinta signaalia vastaavat Neptunuksen kokoisia, 13-25 Maan massaisia planeettoja, jotka kaikki kiertävät emotähteään lähempänä kuin Mars Aurinkoa. Niiden lisäksi planeettakunnassa on todennäköisesti yli 65 Maan massainen, suurin piirtein Saturnuksen kokoinen planeetta noin Jupiterin rataa vastaavalla etäisyydellä ja 1.4 Maan massainen planeetta erittäin lähellä, vain 2% Maan ja Auringon etäisyydestä, emotähteään. Pienin planeetta aiheuttaa vain noin 3 km/h vaappumisen, joten sitä on erittäin vaikea havaita. Vaikka Maa 2:sta saadaan vielä odottaa on uusi planeettakunta erityisen mielenkiintoinen ja täysin erilainen kuin oma Aurinkokuntamme. HD 10180:n planeetat ovat sulloutuneet lähelle emotähteään ja ovat huomattavasti massiivisempia kuin Aurinkokunnan sisäplaneetat. Sen lisäksi planeettakunnassa ei todennäköisesti ole Jupiterin kaltaista kaasujättiläistä ja kaikkien planeettojen radat osoittautuivat lähes ympyröiksi. Tutkijoiden yllätykseksi planeettojen etäisyydet noudattavat empiiristä 1700-luvulla keksittyä Titiuksen-Boden lakia, jonka mukaan seuraavan planeetan etäisyys on suurinpiirtein kaksi kertaa edellisen planeetan etäisyys emotähdestä. Nykyään lakia ei pidetä todenmukaisena, koska sillä ei ole teoreettista perustaa eikä se ennusta Neptunuksen etäisyyttä oikein, mutta ehkäpä uudet planeettakunnat tuovat lisää valoa tähän historialliseen kuriositeettiin.

ESO:n lehdistötiedote, tieteellinen artikkeli

2) Tutkijat ovat havainneet Kepler-satelliitilla kaksi Saturnuksen kokoista planeettaa ja mahdollisesti kolmannen vain puolitoista kertaa Maan kokoisen planeetan kiertämässä tähteä Kepler-9. Toisin kuin yo. havaintomenelmässä, Kepler havaitsee emotähden säteilyn heikkoa himmenemistä kun planeetta kulkee tähden editse. Näin saadaan selville planeettojen massat suhteellisen tarkasti sekä mahdollisesti myös muita planeettojen fysikaalisia parametrejä. Sisempi planeetoista painaa noin 0.25 Jupiterin massaa (80 Maan massaa) ja ulompi noin 0.17 Jupiterin massaa (54 Maan massaa) ja ne kiertävät emotähteään 19.2 ja 38.9 päivän kiertoajalla. Helpolla kertolaskulla huomaa, että ulomman planeetan kiertoaika on suurinpiirtein kaksi kertaa sisemmän planeetan kiertoaika ja planeetat näyttävät olevan ns. 2:1 kiertoaikaresonanssissa, jolloin planeetat vaikuttavat toisiinsa painovoimallaan säännöllisessä jaksossa, mikä usein johtaa häiriöhin rataliikkeissä. Tutkijat ovatkin havainneet, että sisemmän planeetan kiertoaika emotähden ympäri kasvaa neljä minuuttia ja ulomman hidastuu 39 minuuttia per kierros. Planeettojen kiertoaikojen välinen resonanssi kielii planeettojen kulkeutuneen kaeummilta radoilta lähemmäs toisiaan ja emotähteään. Planeetat todennäköisesti syntyivät samaan aikaan kuin emotähti, mutta paljon kauempana kuin Maan etäisyys Auringosta, ja dynaamisten prosessien kautta siirtyivät lähemmäs emotähteään. Kolmas, pienempi planeetta kiertää Kepler-9 tähteä paljon sisempänä kuin kaksi suurempaa planeettaa, luultavasti noin 1.6 päivän kiertoajalla, mutta planeetan aiheuttama emotähden himmeneminen on niin pieni, että lisähavaintoja tarvitaan sen vahvistamiseksi.

NASA:n lehdistötiedote

Supermassiivisten mustien aukkojen valmistusohje

Kvasaarit kuuluvat maailmankaikkeuden kirkkaimpiin kohteisiin säteillen valtavia määriä energiaa ja lähes valonnopeudella liikkuvia hiukkasia avaruuteen galaksien keskustojen supermassiivisten mustien aukkojen avustuksella. Johtuen kvasaarien kirkkaudesta, niitä pystytään havaitsemaan erittäin kaukaa ja ne muodostavatkin yhden kaukaisimmista sekä vanhimmista kohteista taivaalla. Tämä seikka kuitenkin askarruttaa tutkijoita hyvin paljon. Kaikissa varhaisten galaksien syntymalleissa supermassiivisten mustien aukkojen muodostuminen vie huomattavan määrän aikaa. Tavallisesti musta aukko syntyy Aurinkoa massiivisemman tähden luhistuessa kokoon. Varhaisessa maailmankaikkeudessa on todennäköisesti ollut massiivisia tähtiä, mutta tähden koko elämänkaari kestää useita satoja tuhansia vuosia ennen luhistumista. Tämän jälkeen vastasyntynyt musta aukko vaatisi erittäin pitkän ajan, jotta se saisi haalittua tarpeeksi ympäröivää kaasua kasvaakseen tarpeeksi suureksi muodostaakseen supermassiivisen mustan aukon. Tämän lisäksi sekä tähtiensyntyprosessi että mustan aukon muodostuminen tähden räjähtäessä supernovana karkottaa kaasua tulevan mustan aukon läheisyydestä. Vaikka mustan aukkojen valmistus tiukalla aikataululla onnistuukin, on niiden lihottaminen varsin ongelmallista. Mikäli musta aukko on kuitenkin onnistunut keplottelemaan itsensä galaksin keskustaan, ei kasvaminen supermittoihin ole edelleenkään helppoa. Tietokonesimulaatioiden perusteella galaksin keskustaan putoava kaasu ehtii matkalla muodostua tähdiksi pitkään ennen kuin se putoaa keskustan mustaan aukkoon. Selvästi maailmankaikkeus kuitenkin tehtailee supermassiivisia mustia aukkoa suhteellisen nopeasti, joten tutkijat ovat vailla hyvää teoriaa. Yksi mahdollinen ratkaisu julkaistiin Nature-lehdessä, jossa tutkijat olivat tietokonesimulaation avulla tutkineet mitä tapahtuu kahden kahden galaksin törmätessä toisiinsa tarkastellen erityisesti niiden keskustoihin. Varhaisessa maailmankaikkeudessa galaksien törmäykset olivat suhteellisen yleisiä, joissa vuorovesivoimat ja shokkiaallot voivat siirtää helposti valtavia määriä ainetta, mahdollisesti samalla ruokkien galaksien keskustojen mustia aukkoja. Tutkijat selvittivät mitä voi tapahtua kun kaksi kiekkomaista galaksia, ajalleen tyypillisillä metalli- ja pimeä aine pitoisuuksilla, törmäävät toisiinsa. Tulokset olivat vähintäänkin yllättäviä. Ensiksi kaksi galaksin ydintä yhdistyivät yhdeksi isoksi ytimeksi, johon muodostui noin kahden miljardin Auringon massainen ja 260 valovuotta halkaisijaltaan oleva kaasukiekko. Kiekko osoittautui kuitenkin epävakaaksi ja nopeasti muodosti kaksi spiraalihaaraa, jotka kuljettivat kaasua kohti kiekon keskustaa. Alle kymmenessä tuhannessa vuodessa kiekon keskustaan päätyi yli sadan miljardin Auringon massan verran ainetta ja lisää virtasi sinne noin kymmenen tuhannen Auringon massan verran vuodessa. Simulaation lopussa kiekon keskusta luhistuu pienemmäksi kuin simulaatiossa käytetty resoluutio ja näin ollen aineelle ei jää keskustassa muuta vaihtoehtoa kuin muodostaa musta aukko, joko suoraan tai nopeasti mustaksi aukoksi luhistuvan tähden kautta. Joka tapauksessa kaikki on ohi alle sadassa tuhannessa vuodessa galaksien törmäyksen jälkeen ja supermassiivinen musta aukko on valmis havaintojen mukaisessa aikataulussa. Voilá! Kyseinen malli ei vielä ole testattavissa olemassa olevilla havaintolaitteilla, mutta se voi olla mahdollista lähitulevaisuudessa gravitaatioaaltoja mittaavalla LISA:lla (Laser Interferometer Space Antenna).

Tieteellinen artikkeli

Viikon kuva & video: Selvästikin lopunajan merkkejä, we’re doomed 🙂

Credit: Big Bear Solar Observatory


Tiedeviikko 24/10

Eksoplaneetta liikkuu sittenkin!

Credit: ESO

Tutkijat ovat ensimmäistä kertaa havainneet suoraan eksoplaneetan liikkeen tähden ympäri. Beta Pictoris -tähti sijaitsee noin 60 valovuoden päässä ja sen planeetta Beta Pictoris b kiertää tähteä noin Saturnuksen kiertoradan etäisyydellä tehden siitä lähinnä tähteään kiertävän suoraan havaitun eksoplaneetan. Beta Pictoris on vain 12 miljoonaa vuotta vanha (vrt. Auringon ikä 4.56 miljardia vuotta), 1.75 auringonmassainen tähti ja sitä ympäröi paksu pölykiekko, joka on jäänne luhistuneesta kaasu- ja pölypilvestä, josta Beta Pictoris syntyi. Aikaisemmat havainnot pölykiekosta osoittivat, että se on vääristynyt (kts. kuva alla) ja sisältää toisen kiekon, joka on muutamia asteita kallellaan pölykiekkoon nähden. Tutkijat epäilivät, että syynä tähän vääristymiseen on todennäköisesti massiivinen planeetta pölykiekossa. Vuonna 2003 havaittiinkin pistelähde kahdeksan astronomisen yksikön päässä tähdestä, mutta epäselväksi jäi oliko kyseessä tähteä kiertävä planeetta vai taustataivaan tähti. Vuoden 2009 alussa tutkijat havaitsivat Beta Pictorista uudestaan ja sillä kertaa viereistä pistelähdettä ei näkynyt ollenkaan. Havaintoja jatkettiin myöhemmin sinä vuonna ja heikko pistelähde ilmestyi Beta Pictoriksen vierelle, tällä kertaa toiselle puolelle tähteä kuin vuonna 2003. Tämä havainto varmisti viimein Beta Pictoris b -planeetan olemassaolon, vaikka epäsuoria havaintoja oli siitä saatu jo aiemmin. Tutkimus osoittaa, että eksoplaneettoja voidaan löytää havaitsemalla vääristymiä tähtien pölykiekoissa. Uuden eksoplaneetan massaksi on mitattu suurinpiirtein yhdeksän Jupiterin massaa ja se on juuri oikeaa suuruusluokkaa aiheuttamaan pölykiekon havaitun vääristymisen. Koska Beta Pictoris on varsin nuori tähti, on sen planeetan täytynyt muodostua muutamassa miljoonassa vuodessa. Tämä aika on huomattavasti lyhyempi, kuin mitä tutkijat ovat aiemmin ajatelleet planeetan muodostukseen kuluvan.

Hayabusa ja palanen avaruutta

Huolimatta aurinkopaneelien vaurioitumisesta suuren auringonpurkauksen yhteydessä, joka johti ionimoottoreiden vähentyneeseen energiansaantiin ja matkan viivästymiseen sekä ohjaus- ja navigaatiojärjestelmän häiriöistä, jotka viivästyttivät paluumatkaa kolmella vuodella, Japanin avaruusjärjestö JAXA:n avaruusluotain Hayabusa matkasi Aurinkokunnassa yli viisi miljardia kilometriä laskeutuen välillä 500 metrin pituiselle asteroidi Itokawalle, keräten palasen asteroidia mukaansa ja palaten Maahan viime sunnuntaina komeana tulipallona (katso video alla). ”Asteroidiaines” auttaa tutkijoita ymmärtämään asteroidien koostumuksen lisäksi Aurinkokunnan alkuperää ja evoluutiota. Kyseinen näyte on neljäs avaruudesta Maahan kuljetettu materiaali historiassa, muiden ollessa Apollo-avaruusohjelman näyteet Kuusta, Stardustin näyte komeetasta ja Genesiksen näyte aurinkotuulesta. Onneksi olkoon JAXA!

Viikon video

Simulaatio väriaineen leviämisestä Meksikonlahdelta Atlantille, joka auttaa tutkijoita selvittämään minne öljyvuodon öljy voi loppujen lopuksi päätyä.