uniVersI/O


Category Archive

The following is a list of all entries from the Neutriinot category.

Neutriinon tarina

Credit: Berkeley Lab

On aika rikkoa bittihiljaisuus ja tarttua jälleen kynän varteen. Syksyn varmasti yksi puhutuimmista tiedeuutisista oli havainto valoa nopeammista neutriinoista, jossa tutkijat lähettivät myonin neutriinosuihkun CERN:stä Genevestä läpi Alppien (piittaamatta vuorista lainkaan, koska neutriinot eivät juurikaan reagoi aineen kanssa) Italiaan 732 kilometrin pääähän, jossa muutamia neutriinoja havaittiin OPERA-ilmaisimella. Neutriinojen koko matka kellotetaan hyvin tarkasti GPS-synkronoituja kelloja käyttäen, ja jaettuna neutriinojen kulkema matka sen kulkemiseen käytetyllä ajalla, tutkijat saivat tulokseksi nopeuden, joka on himpun verran (2-3*10-5) suurempi kuin valonnopeus (299 792 458 m/s), eli neutriinot kulkivat noin 6000-9000 m/s ylivalonnopeutta. Mikäli havainto voidaan toistaa toisistaan riippumattomalla kokeella ja näin ollen tuoda lisää varmuutta valonnopeuden rikkomiseen, tulos on erittäin mielenkiintoinen ja varmasti vuosisadan havainto. Toisaalta, jo nyt on kerääntynyt hyviä syitä miksi havainto ei ehkä vastaakaan todellisuutta. Mutta ennen paneutumista tähän tutkimukseen on hyvä kerrata, miten nämä lähestulkoon olemattomat hiukkaset löysivät tiensä fyysikoiden hiukkasarsenaaliin.

Neutriinojen esiinmarssi radioaktiivisuuden pelastajina

Neutriinot ilmestyivät ensimmäistä kertaa hiukkasfysiikkaan vuonna 1930 epätoivoisena yrityksenä pelastaa tietyntyyppisten radioaktiivisten hiukkasten hajoaminen. 1800-luvun loppupuolella lähtien tiedettiin, että jotkut atomit ovat radioaktiivisia, jotka satunnaisesti säteilevät energeettisiä hiukkasia. Radioaktiivisuuden tutkijat, kuten Henri Becquerel ja Marie Curie sekä hänen miehensä Pierre osoittivat, että radioaktiivista säteilyä on kolmentyyppistä: alfa-, beta– ja gammasäteilyä (nimetty kolmen ensimmäisen kreikkalaisen aakkosen mukaan). Curieiden tutkimusten mukaan samaan aikaan kun radioaktiiviset atomit säteilevät betasäteilyä ne muuttuvat kevyemmiksi atomeiksi, joilla on positiivinen varaus. Tasapainottaakseen ytimien positiivisen varauksen betasäteily, joka koostuu elektroneista, kuljettaa mukanaan saman verran negatiivista varausta. Esimerkiksi tietyn tyyppisistä kaliumatomeista tulee kalsiumatomeja niiden säteillessä betasäteilyä. Curiet ajattelivat, että joka kerta kun betahajoaminen tapahtuu, siinä syntyvällä elektronilla on saman suuruinen energia, koska Einsteinin mukaan massa on energiaa (E=mc²) elektronin energia vastaisi täten kaliumytimen menettämää massaa sen muuttuessa kalsiumytimeksi. Koska kalium- ja kalsiumytimien massat tunnettiin tarkkaan jo Curieiden aikaan, elektronien energia pystyttiin ennustamaan tarkasti. Hyvästä teoriasta huolimatta betasäteilyn elektronien energia ei vastannut teorian mukaista massan menetystä vaan elektroneiden energia vaihteli arvosta toiseen. Mutta asiat olivat vieläkin huonommin, nimittäin näytti siltä, että massan ja energian kokonaismäärä ei säilynyt betahajoamisessa. Pelastavana toimenpiteenä itävaltalainen fyysikko Wolfgang Pauli ehdotti, vaikkei sitä edes itse tosissaan uskonut, että betahajoamisessa syntyi elektronin lisäksi myös toinen hiukkanen, joka kuljettaisi mukanaan osan energiasta. Tämän lisäksi energia pystyi jakautumaan näiden kahden hiukkasen välillä eri tavalla, jolloin elektronilla voi olla suurempi tai pienempi energia hajoamisprosessissa. Pauli antoi toistaiseksi hypoteettiselle hiukkaselle nimeksi neutroni, mutta myöhemmin se muutettiin neutriinoksi (”pikku neutroni” italiaksi), koska muutama vuosi myöhemmin brittifyysikko James Chadwick löysi hiukkasen atomin ytimestä, jonka tänä päivänä tunnemme nimellä neutroni. Paulin uuden hiukkasen ja Chadwickin neutronin pohjalta italialainen fyysikko Enrico Fermi kehitti betahajoamisen teorian, joka selitti kaikki tehdyt havainnot. Hän osoitti, että kun raskaampi radioaktiivinen ydin muuttuu kevyemmäksi betahajoamisessa, niin itseasiassa ytimen yksi neutroneista hajoaa protoniksi, elektroniksi ja Paulin uudeksi hiukkaseksi, neutriinoksi. Kaikki hiukkasten väliset reaktiot pohjautuvat johonkin voimaan. Mutta mikä voima oli vastuussa neutronin hajoamisesta? Fermin julkaistessa teoriansa betahajoamisesta ainoa voima, jonka tiedettiin operoivan hiukkastasolla oli sähkömagneettinen voima. Fermi kuitenkin laski, että mikäli neutronin hajoamisen aiheuttaa sähkömagneettinen voima sen olisi pitänyt tapahtua miljardi kertaa useammin kuin havainnot antoivat olettaa. Niinpä Fermi ehdottikin uutta heikkoa atomitason voimaa (joka myöhemmin on vahvistettu heikoksi vuorovaikutukseksi), joka olisi vastuussa neutronin hajoamisesta. Neutriinojen havaitsemiseen meni kuitenkin vielä yli kaksikymmentä vuotta Fermin teorian julkaisemisesta.

Olemattomat hiukkaset putkahtavat esiin ydinvoimaloista

Vuonna 1959 neutriinoja havaittiin ensimmäisen kerran kokeella, nimeltään Poltergeist, joka mittasi ydinreaktorista tulevia neutriinoja. Ydinvoimaloissa energiaa tuotetaan fissiolla, joka sivutuotteena tuottaa valtavasti neutriinoja. Projekti Poltergeist havaitsi ydinreaktorista yhden neutriinon muutamassa tunnissa, siitä huolimatta, että neutriinoja lensi ilmaisimen jokaisen neliösenttimetrin läpi miljardeja sekunnissa. Joka tapauksessa neutriinoja kuitenkin havaittiin jolloin Paulin sekä Fermin teoriat saivat viimein varmistuksen, ja hiukkasfysiikkaan muodostui uusi osa-alue: neutriinofysiikka. Neutriinojen löydyttyä fyysikot havaitsivat, että itseasiassa yhden neutriinon sijaan neutriinoja onkin kolmea eri tyyppiä. Lisäksi niiden havaittiin olevan massattomia tai hyvin keveitä ja liikkuvan lähes valonnopeudella. Nämä hiukkasmaailman kummitukset täyttävät maailmankaikkeuden jokaisen kolkan valtavina määrinä. Miljardeja neutriinoja kulkee lävitsesi joka sekunti huomaamattasi. Käytännössä katsoen neutriinot ovat kuin toisesta maailmasta, ne ovat lähes tulkoon kytkeytyneet kokonaan irti siitä maailmankaikkeudesta jonka tunnemme.

Pimeän aineen heikkopeikko

Nyky-kosmologian mukaan maailmankaikkeuden massa-energiatiheys koostuu enimmäkseen meille näkymättömästä tavarasta. Pimeä energia kattaa siitä noin 72%, pimeä aine noin 23% ja loput vajaa viisi prosenttia jää ”normaalille” aineelle, kuten galakseille, tähdille, planeetoille, apinoille ja kahvikupeille. Neutriinojen häilyvä olemus sopii kuin nenä päähän pimeän aineen kandidaatiksi. Kun maailmankaikkeus oli nuori ja erittäin kuuma, neutriinoja syntyi valtava määrä, joiden arvellaan säilyneen nykypäivään saakka. Keskimäärin maailmankaikkeudessa arvioidaan olevan kymmeniä miljoonia neutriinoja kuutiometrissä. Mikäli neutriinoilla on pikkiriikkisenkin verran massaa, noin sadastuhannesosa elektronin massasta, riittäisi se kattamaan koko pimeän aineen osuuden maailmankaikkeudessa. Mutta kuinka neutriino punnitaan? Neutriinojen massan arvoitus ratkesi yllättäen havaitsemalla meitä lähintä tähteä, eli Aurinkoa. Auringon keskustassa tapahtuvat fuusioreaktiot tuottavat sivutuotteena neutriinoja. Ensimmäistä kertaa Auringon neutriinot havaittiin Etelä-Dakotassa vanhassa kultakaivoksessa sijaitsevalla Homestake-kokeella vuonna 1968, jossa puolentoista kilometrin syvyydellä sijaitsevaan kaivokseen sijoitettiin 380 kuutiometrin tankki täynnä tetrakloorietyleeniä, joka on tavallisessa kemiallisessa pesussa käytettävä liuotin. Tankki haluttiin sijoittaa mahdollisimman syvälle, jotta muut häiriötekijät eivät pääsisi tuottamaan ilmaisimeen kohinaa. Neutriinon tönäistessä klooriatomia, se muuttuu radioaktiiviseksi argonin isotoopiksi, joka voidaan heliumia apuna käyttäen kerätä tankista talteen ja laskea sen määrä, joka vastaa kaapattujen neutriinojen määrää. Homestake-kokeen Auringosta havaitsemien neutriinojen määrä ei kuitenkaan vastannut teoreetikkojen ennustamaa määrää, vaan oli kolme kertaa tätä pienempi. Joko Auringon neutriinotuotannon laskut olivat täysin pielessä tai neutriinoille tapahtui jotain matkalla Auringosta Maahan. Vasta vuonna 1998 tutkijat saivat todisteita siitä, että kaikki Auringosta tulevat neutriinot eivät saavu Maahan asti tai ne muuttuvat matkalla jollakin tapaa. Tulokset saatiin Super-Kamiokande kokeesta, joka alunperin suunniteltiin havaitsemaan protonien hajoamista, mutta joka on osoittautunut erittäin hyväksi neutriino-observatorioksi. Super-Kamiokande on valtava tankki täynnä erittäin puhdasta vettä, joka sijaitsee kilometrin syvyydellä maanpinnan alapuolella. Tankissa olevaa vettä, jota on 50 000 tonnia, ympäröi 13 000 ilmaisinta, jotka pystyvät havaitsemaan äärimmäisen heikkoa valoa, parhaimmillaan jopa yksittäisen fotonin. Yksi tuhannesta miljardista neutriinosta joka kulkee tankin läpi osuu neutroniin tai protoniin, joka tuottaa minimaalisen valon välähdyksen. Laskemalla välähdysten määrä voitiin Auringosta tulevien neutriinojen määrä laskea. Tulokseksi saatiin noin puolet oletetusta Auringon neutriinojen määrästä. Tulos voi kuulostaa pettymykseltä, mutta Super-Kamiokande osoitti neutriinojen mielenkiintoisimman ominaisuuden – yhden tyyppiset neutriinot voivat muuttua matkallaan toisen tyyppisiksi neutriinoiksi. Super-Kamiokande mittaa kaikista herkimmin elektronin neutriinoita (toiset neutriinot ollen myonin neutriinoita ja taun neutriinoita), ja havainnot osoittivat, että puolet Auringossa syntyvistä elektronin neutriinoista muuttuu matkalla myonin tai taun neutriinoiksi. Näin ollen sekä Homestaken että Super-Kamiokanden havainnot pystyttiin selittämään neutriinojen muuttumisella toisikseen, eli neutriinojen oskillaatiolla. Viimeinen niitti neutriinojen mysteeriin tuli vuonna 2001, kun Solar Neutrino -observatorio Sudburyn kaivoksessa Kanadassa havaitsi Auringosta tulevia kaiken tyyppisiä neutriinoja ja havaitsi niiden vastaavan teorian mukaista neutriinojen määrää olettaen, että osa elektronin neutriinoista muuttuu matkalla toisiksi neutriinoiksi. Neutriinojen oskillaatio osoitti, että ainakin kahden tyyppisillä neutriinoilla on massaa. Kvanttimekaniikan mukaan kahden hiukkastyypin välillä oskilloivat hiukkaset muuttuvat toisikseen sitä nopeammin, mitä suurempi massaero niillä on. Jos kaikki neutriinot olisivat massattomia oskillaatiota ei tapahtuisi. Näin ollen ainakin kahden tyyppisellä neutriinolla on oltava nollasta eroava massa, jolloin niiden voidaan ajatella olevan heikosti vuorovaikuttavaa pimeää ainetta. Neutriinot kuuluvatkin pimeän aineen kandidaatteihin, joita kutsutaan yhteisnimikkeellä WIMP (Weakly Interacting Massive Particle). Myöhemmin on kuitenkin osoitettu, että neutriinot eivät riitä kattamaan kaikkea pimeän aineen määrää, vaan itseasiassa suurinosa pimeästä aineesta on jotain muuta, joka liikkuu huomattavasti hitaammin kuin neutriinot.

OPERAn kummitus

Hiukkasfysiikassa samoin kuin tähtitieteessä tutkitaan luontoa äärimmäisillään, jolloin koevälineet ovat tulevaisuuden teknologiaa siinä mielessä, että niistä poikivat spin-offit kaupalliseen käyttöön materialisoituvat vasta vuosikymmenten päästä (esim. internetin esimuoto kehitettiin CERN:ssä, ja digikameroiden yleistyminen johtui tähtitieteilijöiden tarpeesta saada käyttöönsä mahdollisimman hyviä CCD-kennoja), sekä havaittavat ilmiöt ovat yleensä äärimmäisen heikkoja, jolloin havaittavat signaalit eivät välttämättä ylitä kohinan määrää datassa. Yleensä nyrkkisääntönä pidetään, että merkittävän signaalin täytyy ylittää vähintään kolmen, mielellään viiden sigman tilastollinen merkittävyys, jolloin on 0.26% (kolme sigmaa) tai 0.000057% (viisi sigmaa) mahdollisuus, että havaittu signaali on osa kohinaa. Esimerkiksi tällä hetkellä Higgsin bosoni on havaittu noin 2 sigman tarkkuudella, mikä ei ole vielä riittävä tulos sen toteamiseksi. Nyt tutkijat kuitenkin mittasivat neutriinojen nopeuden kuuden sigman tarkkuudella, eli on erittäin epätodennäköistä, että mittaustulos olisi kohinaa.

Oletetaan, että neutriinot todellakin kulkevat nopeammin kuin valo tyhjiössä, mutta mitä se oikein tarkoittaa? Suhteellisuusteoriassa valonnopeus tyhjiössä on raja, jota nopeammin hiukkanen ei voi kulkea. Hypätäänpä hetkeksi hypoteettisen, lähes valonnopeutta kulkevan avaruusaluksen kyytiin matkalle Maasta Aurinkoon. Matkan aikana ehdimme sopivasti keittää ja juoda kupposen teetä ennen perille pääsyä. Voimme siis ajatella, että Aurinko on teen keiton ja yhden kupillisen juomiseen kuluvan ajan päässä Maasta. Mutta jos lisäämme alukseemme pökköä pesään, huomaamme että emme enää ehdikkään juomaan teetä ennen kuin olemme jo perillä. Eli meidän näkökulmasta katsoen Aurinko onkin enää teen keittoon kuluvan ajan päässä Maasta. Mikäli pystyisimme pusertamaan aluksemme kulkemaan valonnopeudella huomaisimme, että olemme perillä samaan aikaan kun lähdimme liikkeelle. Itseasiassa riippumatta kuljettavasta matkasta, oli se sitten Maasta Aurinkoon tai Alfa Centauriin, huomaisimme olevamme perillä samaan aikaan kun lähdimme liikkeelle, vaikka fyysisesti kulkisimme valonnopeudella paikasta toiseen. Hinta valonnopeudella kulkemiseen on siis täydellinen ajan katoaminen. Todellisuudessa meidän ja aluksemme pitäisi olla myös massattomia, jotta yltäisimme valonnopeuteen. Mikäli ajatusleikki laajennetaan ylivalonnopeuteen huomaisimme olevamme perillä ennen kuin edes lähdimme liikkeelle. Tarpeeksi ajatusta venyttäen voimme kuvitella olevamme perillä ennen kuin olimme edes syntyneet. Ylivalonnopeudella kulkeminen mahdollistaa ajassa taaksepäin kulkemisen, jolloin kaikki isoisä-paradoksit tulevat kaupan päälle. Epäjohdonmukaisuuksista johtuen teoriat, jotka sallivat kulkemisen ajassa taaksepäin hylätään yleensä hyvin pian. Mutta voi olla mahdollista, että neutriinot kulkevat nopeammin kuin valo, vaikka ne eivät voisikaan matkustaa menneisyyteen. Yksi mahdollinen teoria on nk. Lorentzin symmetriarikko, jolloin maailmankaikkeuden täyttäisi taustakenttä, eräänlainen moderni eetteri, jonka suhteen hiukkaset voivat liikkua. Suhteellisuusteorian ytimessä on nimenomaan Lorentzin symmetria, jonka mukaan fysiikan lait ovat samat havaitsijoille, jotka liikkuvat eri nopeuksilla toistensa suhteen. Suhteellisuusteoriassa ei ole olemassa mitään absoluuttista taustaa, jonka suhteen liikkuminen tapahtuu, vaan kaikki on – niin, suhteellista – valonnopeuden ollessa kaikille havaitsijoille se suurin nopeus. On kuitenkin mahdollista, että alkuräjähdyksen jälkeen Lorentzin symmetria rikkoontui spontaanisti ja maailmankaikkeuden täytti taustakenttä, jonka kanssa neutriinot pystyvät reagoimaan mutta fotonit eivät. Neutriinot ovat kuin väreitä tässä taustakentässä samaan tapaan kuin aallot ovat väreitä veden pinnalla tai ääniaallot väreitä ilmassa. Tällöin neutriinoiden nopeus riippuu siitä mihin suuntaan ne kulkevat suhteessa taustakenttään. Jos neutriinot kulkevat valonnopeudella ja taustakenttä liikkuu jollakin nopeudella samaan suuntaan suhteessa muuhun maailmankaikkeuteen, näemme neutriinojen liikkuvan nopeammin kuin valo. Missään vaiheessa neutriinot eivät kuitenkaan matkusta menneisyyteen ja pääse tappamaan omia isovanhempiaan.

Toinen mahdollinen teoria ylivalonnopeudesta sisältää oikoreitin ylimääräisten ulottuvuuksien kautta. Mikäli maailmankaikkeudessa on olemassa lisää avaruudellisia ulottuvuuksia kolmen tuntemamme lisäksi, joita pitkin neutriinot pystyvät kulkemaan, voi niiden matkaan käyttämä aika vähentyä huomattavasti, vaikka ne eivät kulkisikaan ylivalonnopeutta. Havainnollistava esimerkki ylimääräisen ulottuvuuden tuomaan vaikutukseen voi olla vaikkapa muurahainen, joka elelee Z-muotoisen yksiulotteisen viivan pinnalla (kts. kuva alla). Olkoon muurahaisen nopeus maksiminopeus Z-maailmankaikkeudessa. Eräänä päivänä muurahainen tekee kuitenkin havainnon toisesta muurahaisesta Z:n yläkärjessä, ryntää Z:aa pitkin maksiminopeudella Z:n alakulmaan vain huomatakseen toisen muurahaisen jo olevan siellä. Niinpä Z-maailman muurahainen päättelee toisen muurahaisen kulkevan ylimuurahaisnopeudella, ja välttääksen sellaisen epäloogisuuden kehittää teorian tasomaailman muurahaisista, jotka voivat kulkea Z:n sisältävän tason pinnalla. Tällöin on helppo huomata, että ylimuurahaisnopeus ei ole tarpeellinen koska matka Z:n yläkärjestä alakulmaan on tasomaailmassa selvästi lyhyempi kuin Z-maailmassa.

Supernovat kosmisina liikennepoliiseina

Jos OPERA:n havainto osoittautuu todeksi, merkitsee se mullistavaa loikkausta eteenpäin fysiikan lakien ja maailmankaikkeuden rakenteen tutkimuksessa. Mutta kyseessä on kuitenkin vielä iso ”jos”. Vaikka mittaustulos ei olekaan kohinaa on mahdollista, että kokeessa on jokin systemaattinen virhe. Heti OPERA:n tulosten julkaisun jälkeen monen tutkijan epäily kohdistui neutriinopulssien pituuteen ja GPS-mittauksen tarkkuuteen. Aluksi CERN:stä lähetetyt neutriinopulssit olivat suhteellisen pitkiä, noin 10 mikrosekuntia, joka aiheutti suuren virheen neutriinojen matka-ajan mittaukseen. Neutriinojen käyttämä matka-aika oli noin 60 nanosekuntia nopeampi kuin valon, ja 10 mikrosekuntia on noin 150 kertaa suurempi kuin tuo 60 nanosekuntia, joten pienetkin epäselvyydet missä vaiheessa pulssia neutriinot sijaitsevat voivat helposti johtaa mitattuun eroon. Marraskuussa tehdyt uudet mittaukset käyttäen tuhat kertaa lyhyempiä pulsseja kuitenkin osoittivat, että virheen syy ei ollut neutriinopulsseissa, ja neutriinojen mitattiin edelleen kulkevan ylivalonnopeudella. GPS-mittauksen tarkkuus voi kuitenkin vielä olla mahdollinen virhetekijä. Neutriinojen matka-ajan mittaus on äärimmäisen tarkkaa puuhaa, joten pienikin ero CERN:in ja OPERA:n kellojen synkronoinnissa voi johtaa mitattuun valonnopeuden ylitykseen. Koska yleisen suhteellisuusteorian mukaan painovoima kaareuttaa aika-avaruutta, eri painovoimaolosuhteet (esim. korkeus maanpinnasta) vaikuttavat siihen kuinka nopeasti kellot mittaavat aikaa. Pienetkin huomiotta jääneet erot CERN:n ja OPERA:n painovoimakentissä voivat johtaa virheeseen matka-ajan mittauksessa. Sitten on toki mahdollista, että on olemassa virhetekijöitä joita kukaan ei ole vielä ajatellut. Tärkeintä olisikin, että neutriinojen nopeudesta saataisiin toisistaan riippumattomia mittauksia toisilla koelaitoksilla.

Credit: NASA/Hubble Heritage

Yksi riippumaton mittaustulos on kuitenkin jo saatu, nimittäin supernovasta SN1987A. Vuonna 1987 yllä esitelty Super-Kamiokande havaitsi neutriinosuihkun (kokonaiset 12 neutriinoa!) SN1987A:sta. Myös kaksi muuta neutriinoilmaisinta havaitsi saman neutriinosuihkun: IMB Ohiossa, Yhdysvalloissa havaitsi samaan aikaan 8 neutriinoa ja Baksan Venäjällä 5 neutriinoa. Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä ja miettiä kuinka häilyväsiä neutriinot todellakin ovat. Supernovassa syntyi arviolta 1058 neutriinoa, jotka levisivät tasaisesti joka puolelle ympäröivään avaruuteen. Tätä voi ajatella kuvittelemalla alati laajenevan neutriinokuplan, josta pieni osa pyyhkäisee Maapallon yli kun kupla on säteeltään 168 000 valovuotta, joka on etäisyys Maasta SN1987A:han. Laimennuskerroin neutriinojen määrässä on tällöin 1/4πD² ≈ 1/1044 m², missä D on etäisyys supernovaan. Huolimatta valtavasta etäisyydestä meihin neutriinoja riittää vieläkin noin 1014 kappaletta neliömetrille, joista kolme neutriinoilmaisinta havaitsi yhteensä 25 kappaletta! Vain kolme tuntia neutriinojen jälkeen supernova havaittiin näkyvän valon aallonpituudella. Jos neutriinot ja fotonit lähtivät samasta paikasta samaan aikaan, olisivat neutriinot kulkeneet ylivalonnopeutta, joka toisi niille matkaetua kolme tuntia 168 000 valovuodessa. Tämä on kuitenkin huomattavasti pienempi valonnopeuden ylitys kuin OPERA:n neutriinoilla. Mikäli neutriinot supernova 1987A:sta olisivat kulkeneet samalla nopeudella kuin OPERA:n neutriinot, olisi niiden pitänyt olla perillä Maassa neljä vuotta aikaisemmin. Sen lisäksi neutriinojen ja näkyvän valon välillä oleva ero on helposti selitettävissä supernovien syntyteorialla, jossa räjähdys alkaa tähden keskustassa lähettäen valtavan määrän neutriinoja, jotka lentävät ympäröivään avaruuteen välittämättä ympärillä olevasta tähdestä. Räjähtävän tähden pinta ei kuitenkaan ole tietoinen sen keskustassa tapahtuneesta räjähdyksestä ennen kuin tieto siitä saapuu pinnalle shokkiaaltojen muodossa noin kolme tuntia räjähdyksen jälkeen, jotka lopullisesti posauttavat tähden ja tällöin räjähdyksessä syntyneet fotonit pääsevät esteettä etenemään ympäröivään avaruuteen. Ainakin tämän supernovahavainnon mukaan neutriinot kulkisivat lähes tarkalleen valonnopeudella, mikä sotisi OPERA:n mittauksia vastaan.

En jaksanut lukea, joten hyppäsin loppuun

Kulkevatko neutriinot nopeammin kuin valo? Se on epätodennäköistä, mutta ei täysin mahdotonta.

No mistä kaikki sitten oikein hössöttää? Koska hiukkasfyysikot ovat tehneet erittäin tarkan mittauksen ja tarkistaneet kaikki mahdolliset virheet moneen kertaan ja edelleen neutriinot näyttävät kulkevan nopeammin kuin valo. Niinpä hämmentyneet tutkijat julkaisivat tuloksensa odottaen, että joku keksisi uuden virhetekijän, joka selittäisi tuloksen tai tekisi uuden mittauksen, joka vahvistaisi tai kumoaisi havaitun ylivalonnopeudella liikkumisen.

Miksi neutriinojen ylivalonnopeudella liikkuminen on sitten epätodennäköistä? Tutkijat ovat kerran havainneet sekä fotoniryöpyn että neutriinosuihkun räjähtävästä supernovasta, jotka saapuivat samaan aikaan havaintolaitteisiin osoittaen, että neutriinot kulkevat lähes tarkalleen valonnopeudella.

Mitä nämä neutriinot oikeastaan ovat? Erittäin heikosti tavallisen aineen kanssa vuorovaikuttavia hiukkasia, joiden arvellaan kattavan noin 10% maailmankaikkeuden pimeästä aineesta.

Miksi tämä ketään kiinnostaa? Jos neutriinot havaitaan kulkevan ylivalonnopeudella toisistaan riippumattomilla kokeilla, joka näin ollen todistaisi valonnopeuden rikkomisen, olisi se vähintäänkin maailmankaikkeuden ymmärrystämme mullistava havainto. Jos kokeet osoittaisivat, että maailmankaikkeudessa on avaruudellisia ulottuvuuksia enemmän kuin tähän mennessä tuntemamme kolme ulottuvuutta, olisi se mullistavampaa kuin havainto siitä, että Maa ei olekaan maailmankaikkeuden keskipiste vaan se kiertää Aurinkoa, joka kiertää Linnunradan keskustaa galaksissa, joka on vain yksi sadoista miljoonista galakseista maailmankaikkeudessa. Koko käsityksemme maailmankaikkeuden rakenteesta muuttuisi kertaheitolla.